Taisteluni Knausgårdin kanssa 📚
Vaihdoimme jokin aika sitten muutaman ystävän kanssa listat omista kaikkien aikojen top10-kirjoistamme (ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että jokainen tuskaili omansa kanssa, ja listat muuttuivat moneen otteeseen). Yhden ystävän listalla oli – oletetusti – Knausgårdin Taisteluni-sarja, josta olimme aiemminkin puhuneet. Tiesin, miten paljon kirjasarja hänelle merkitsee, joten vaikka minulla oli epäilykseni omasta viihtymisestäni, halusin lähteä kokeilemaan onneani ekan osan kanssa. Jos multa kysytään, ehkä mikään ei kerro välittämisestä niin paljon kuin se, että tarttuu toisen ihmisen rakastamaan kulttuurintuotteeseen. Mikä meistä tekee meidät, jos ei se, mitä rakastamme? Ja kuinka toisen voi tuntea, jos ei ole sukeltanut avoin mielin siihen, minkä tämä kokee merkitykselliseksi itselleen?
Knausgård on kuulemma parhaimmillaan itse luettuna, mutta päädyin kuitenkin matkalle äänikirjan kanssa. Tunnen itseni niin hyvin, että jos olisin omin silmin lähtenyt rönsyilevää, pikkutarkkaa ja polveilevaa tekstiä lukemaan, olisin hyytynyt alkumetreille. Äänikirjan kanssa ei auta kuin kestää, sillä raita puksuttaa eteenpäin välittämättä siitä, huvittaako juuri nyt keskittyä. Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun teen muita asioita, joten äänikirja sopi hyvin seuraksi yksinäisille koiranulkoilutuksille, siivoushetkiin ja työmatkoille.
Varmasti ensimmäinen asia, joka kiinnitti teoksessa huomioni, on sen lakonisuus, tapa tarkkailla sisäisiä mielenliikkeitä melkein kliinisesti ja ulkopuolelta. Taisin heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen laittaa ystävälleni viestiä, että en tiedä, pystynkö tähän juuri nyt, juuri tässä talven pimeyden sekä maailman- ja henkilökohtaisen elämän tuskan keskellä.
”Mikä kiire on korjata pois kodittomat jotka ovat paleltuneet kuoliaaksi penkeillä ja porttikäytävissä, itsemurhan tekijät jotka ovat hypänneet korkeista rakennuksista ja silloilta, vanhat naiset jotka ovat kaatuneet portaissa, kolareissa surmansa saaneet jotka ovat juuttuneet autonromuihinsa, nuori poika joka on pudonnut humalassa järveen kaupungilla vietetyn illan päätteeksi, pieni tyttölapsi joka on jäänyt bussin alle? Säädyllisyyskö?” (TI, s. 9.)
Melko paljon kuolemaa yhden alun tarpeiksi. Jatkoin kuitenkin kuuntelua, koska no, ei kai ole kirjaa ensimmäisiin sivuihin katsominen.
Toisaalta on hyvä, että teos alkaa tämäntyyppisillä kuvilla, sillä se pohjustaa hyvin koko kirjan (koko sarjan?) tunnelmaa. Haluaisin sanoa, että koko kirja on synkkä, mutta kun yritän tavoittaa sitä, miksi se on synkkä, pysähdyn. Onko synkkää kuvata elämää sellaisena kuin se on? Eikö se ole vain realistista silloin, kun ikäviä asioita tapahtuu? Kuka minä olen sanomaan, millainen elämä on synkkää.
Knausgård erittelee pikkutarkasti tapahtumasarjoja ja (autofiktiivisen) päähenkilön reaktioita niihin, kirjoittaa esiin dialogeja, joiden sisällöllä ei aina tunnu olevan sen suurempaa merkitystä kuin olla olemassa, ja eksyy sivuraiteiden sivuraiteille niin pitkäksi aikaa, että takaisin palatessa olen jo unohtanut, mistä edes on lähdetty liikkeelle. Minunkaltaiselleni lukijalle, joka haluaa jatkuvasti olla kärryillä ja nähdä mielessään, missä mitäkin tapahtuu ja missä järjestyksessä, tämä on hermoja raastavaa. Mikä oli tämän loikan merkitys? Ja toisaalta – näin kysyessäni menen heti metsään. Koska jos oikein knausgårdiani luen, juju on juuri siinä: missään ei ole mitään tiettyä merkitystä.
”Kumma kyllä ääripäät muistuttavat toisiaan, ainakin siinä mielessä ettei sen enempää holtittoman kaoottisuuden keskellä kuin tiukan säännöstelyn alaisuudessakaan elävällä olennolla ole mitään merkitystä. Ainoastaan elämällä on.” (TI, s. 219.)
Puhe yhden elämän merkityksettömyydestä saa oloni aina epämukavaksi. Tunnen ihmisiä, joille merkityksettömyys on vapautta – kun on koko elämän mittakaavassa merkityksetön, ei ole mitään velkaa kenellekään ja voi keskittyä elämään hyvää elämää. Minä taas kuulun merkityksellisyyden kokemusten ja merkitysten nälkäisiin metsästäjiin. Etsin merkityksiä tarinoista, toteen perustuvista ja täysin fiktiivisistä - jos ase esitellään, sitä kuuluu tarinan aikana käyttää! Kudon itselleni merkitystentäyteistä kertomusta taiteesta, ihmisistä, työstä ja harrastuksista, ja varmaankaan mitään en kestä niin huonosti kuin sitä, kun jollakin ei tunnun olevan MERKITYSTÄ. Että on olemassa paljon sellaista, joka vain on ilman sen suurempaa syytä, niin kuin esimerkiksi minä itse. Minun merkitykseni on se, mitä itselleni keksin. Mikä mieletön ajatus.
Saan helposti kiinni siitä, miksi Knausgårdin kirjat tuntuvat aina vain nousevan jostain esiin, kun ihmiset puhuvat vaikuttavimmista lukukokemuksistaan. Vaikka Knausgårdin jaarittelu sai minut välillä toivomaan, että olisin tekemässä mitä tahansa muuta kuin kuuntelemassa päähenkilön nuoruusmuisteloita, jotain hypnotisoivaa siinä on. Miten tarkasti on edes mahdollista kertoa yhdestä kävelystä öisellä kadulla? Kuka näitä detaljeja oikein keksii ja mitä varten? (Taas se merkitys, ei jumiuduta nyt tähän.) Minulla on usein tylsää, mutta jatkan kuuntelua. Ehkä on vastustamatonta, kun jonkun mieli avautuu niin läheltä tarkasteltavaksi, eikä kertoja säästele itseään tai muita vaan näyttää häpeällisen, vastenmielisen ja arveluttavan. Ja vaikka käsiteltävät aiheet ovat usein painavia – kuolema, isän etäisyys ja sivusta seurattu rappio, jotenkin sivussa oleminen – erittelevä tyyli ei vyörytä tunteita liian raskaina lukijan päälle.
En aio jatkaa pidemmälle Taisteluni-sarjan kanssa enkä todennäköisesti tule lukemaan Knausgårdilta muutakaan. Nautin omat tarinani mieluummin kauempana itsestäni, koska analyyttinen, jokaisen ajatuksen ja tunteen halki pilkkova minä on ihan tarpeeksi läsnä jokapäiväisessä arjessani. Lisäksi – kuten aiemmin totesin – ison osan ajasta minulla oli kirjan kanssa suorastaan tylsää, mille pohjalle tuskin saa rakennettua mielekästä lukija-kirjasuhdetta jatkossa. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että nyt tiedän, mistä jään paitsi, kun kuulen Knausgårdin suitsutusta. Arvostan, vaikka ei mun juttu ollutkaan.
#Knausgård #KirjaMastodon
Åke Nygren
Laurentius Fisch
Nea
muetzenfalterin
royfocke
Andreas H. Opsvik 
Nemi 📚🎶