Mein letzter Buch-Review.

https://larsolino.io/buch-knausgard-arendal/

#buch #book #literatur #knausgard #arendal #lesen

Neueste Buch‑Erwerbung: Arendal von Karl Ove Knausgård.

Das ist mein derzeitiger Lieblingsautor.

Das Werk hat unter 400 Seiten, ist für Karl Ove also eher eine Kurzgeschichte.

https://www.penguin.de/buecher/karl-ove-knausg%C3%A5rd-arendal/buch/9783630878249

#buch #literatur #knausgard #lesen #book

Karl Ove Knausgård und die Frage: Wer ist das Ich?

https://www.matthiaszehnder.ch/wochenkommentar/karl-ove-knausgaard-und-die-frage-wer-ist-das-ich/

#Wochenkommentar #IchKompass #Schreiben #KI #Subjektivität #Knausgård #Autofiktion #Denkwerkzeug #MatthiasZehnder

KNAUSGÅRD, INTERNET OCH ÅTERFÖRTROLLNINGEN AV VÄRLDEN

Har inte läst någon roman av #Knausgård men känner att jag kanske borde. Hittade nyss en #essä av honom i norska #Klassekampen Tänkte ta itu med den idag.

Gleich zwei neue Bücher von zwei meiner liebsten Autoren.

Dilemma: Erst das mittelprächtige aktuelle Buch zu Ende lesen.

#book #buch #suter #knausgard #lesen #literatur #autor #bookstodon @bookstodon

Taisteluni Knausgårdin kanssa 📚

Vaihdoimme jokin aika sitten muutaman ystävän kanssa listat omista kaikkien aikojen top10-kirjoistamme (ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että jokainen tuskaili omansa kanssa, ja listat muuttuivat moneen otteeseen). Yhden ystävän listalla oli – oletetusti – Knausgårdin Taisteluni-sarja, josta olimme aiemminkin puhuneet. Tiesin, miten paljon kirjasarja hänelle merkitsee, joten vaikka minulla oli epäilykseni omasta viihtymisestäni, halusin lähteä kokeilemaan onneani ekan osan kanssa. Jos multa kysytään, ehkä mikään ei kerro välittämisestä niin paljon kuin se, että tarttuu toisen ihmisen rakastamaan kulttuurintuotteeseen. Mikä meistä tekee meidät, jos ei se, mitä rakastamme? Ja kuinka toisen voi tuntea, jos ei ole sukeltanut avoin mielin siihen, minkä tämä kokee merkitykselliseksi itselleen?

Knausgård on kuulemma parhaimmillaan itse luettuna, mutta päädyin kuitenkin matkalle äänikirjan kanssa. Tunnen itseni niin hyvin, että jos olisin omin silmin lähtenyt rönsyilevää, pikkutarkkaa ja polveilevaa tekstiä lukemaan, olisin hyytynyt alkumetreille. Äänikirjan kanssa ei auta kuin kestää, sillä raita puksuttaa eteenpäin välittämättä siitä, huvittaako juuri nyt keskittyä. Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun teen muita asioita, joten äänikirja sopi hyvin seuraksi yksinäisille koiranulkoilutuksille, siivoushetkiin ja työmatkoille.

Varmasti ensimmäinen asia, joka kiinnitti teoksessa huomioni, on sen lakonisuus, tapa tarkkailla sisäisiä mielenliikkeitä melkein kliinisesti ja ulkopuolelta. Taisin heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen laittaa ystävälleni viestiä, että en tiedä, pystynkö tähän juuri nyt, juuri tässä talven pimeyden sekä maailman- ja henkilökohtaisen elämän tuskan keskellä.

”Mikä kiire on korjata pois kodittomat jotka ovat paleltuneet kuoliaaksi penkeillä ja porttikäytävissä, itsemurhan tekijät jotka ovat hypänneet korkeista rakennuksista ja silloilta, vanhat naiset jotka ovat kaatuneet portaissa, kolareissa surmansa saaneet jotka ovat juuttuneet autonromuihinsa, nuori poika joka on pudonnut humalassa järveen kaupungilla vietetyn illan päätteeksi, pieni tyttölapsi joka on jäänyt bussin alle? Säädyllisyyskö?” (TI, s. 9.)

Melko paljon kuolemaa yhden alun tarpeiksi. Jatkoin kuitenkin kuuntelua, koska no, ei kai ole kirjaa ensimmäisiin sivuihin katsominen.

Toisaalta on hyvä, että teos alkaa tämäntyyppisillä kuvilla, sillä se pohjustaa hyvin koko kirjan (koko sarjan?) tunnelmaa. Haluaisin sanoa, että koko kirja on synkkä, mutta kun yritän tavoittaa sitä, miksi se on synkkä, pysähdyn. Onko synkkää kuvata elämää sellaisena kuin se on? Eikö se ole vain realistista silloin, kun ikäviä asioita tapahtuu? Kuka minä olen sanomaan, millainen elämä on synkkää.

Knausgård erittelee pikkutarkasti tapahtumasarjoja ja (autofiktiivisen) päähenkilön reaktioita niihin, kirjoittaa esiin dialogeja, joiden sisällöllä ei aina tunnu olevan sen suurempaa merkitystä kuin olla olemassa, ja eksyy sivuraiteiden sivuraiteille niin pitkäksi aikaa, että takaisin palatessa olen jo unohtanut, mistä edes on lähdetty liikkeelle. Minunkaltaiselleni lukijalle, joka haluaa jatkuvasti olla kärryillä ja nähdä mielessään, missä mitäkin tapahtuu ja missä järjestyksessä, tämä on hermoja raastavaa. Mikä oli tämän loikan merkitys? Ja toisaalta – näin kysyessäni menen heti metsään. Koska jos oikein knausgårdiani luen, juju on juuri siinä: missään ei ole mitään tiettyä merkitystä.

”Kumma kyllä ääripäät muistuttavat toisiaan, ainakin siinä mielessä ettei sen enempää holtittoman kaoottisuuden keskellä kuin tiukan säännöstelyn alaisuudessakaan elävällä olennolla ole mitään merkitystä. Ainoastaan elämällä on.” (TI, s. 219.)

Puhe yhden elämän merkityksettömyydestä saa oloni aina epämukavaksi. Tunnen ihmisiä, joille merkityksettömyys on vapautta – kun on koko elämän mittakaavassa merkityksetön, ei ole mitään velkaa kenellekään ja voi keskittyä elämään hyvää elämää. Minä taas kuulun merkityksellisyyden kokemusten ja merkitysten nälkäisiin metsästäjiin. Etsin merkityksiä tarinoista, toteen perustuvista ja täysin fiktiivisistä - jos ase esitellään, sitä kuuluu tarinan aikana käyttää! Kudon itselleni merkitystentäyteistä kertomusta taiteesta, ihmisistä, työstä ja harrastuksista, ja varmaankaan mitään en kestä niin huonosti kuin sitä, kun jollakin ei tunnun olevan MERKITYSTÄ. Että on olemassa paljon sellaista, joka vain on ilman sen suurempaa syytä, niin kuin esimerkiksi minä itse. Minun merkitykseni on se, mitä itselleni keksin. Mikä mieletön ajatus.

Saan helposti kiinni siitä, miksi Knausgårdin kirjat tuntuvat aina vain nousevan jostain esiin, kun ihmiset puhuvat vaikuttavimmista lukukokemuksistaan. Vaikka Knausgårdin jaarittelu sai minut välillä toivomaan, että olisin tekemässä mitä tahansa muuta kuin kuuntelemassa päähenkilön nuoruusmuisteloita, jotain hypnotisoivaa siinä on. Miten tarkasti on edes mahdollista kertoa yhdestä kävelystä öisellä kadulla? Kuka näitä detaljeja oikein keksii ja mitä varten? (Taas se merkitys, ei jumiuduta nyt tähän.) Minulla on usein tylsää, mutta jatkan kuuntelua. Ehkä on vastustamatonta, kun jonkun mieli avautuu niin läheltä tarkasteltavaksi, eikä kertoja säästele itseään tai muita vaan näyttää häpeällisen, vastenmielisen ja arveluttavan. Ja vaikka käsiteltävät aiheet ovat usein painavia – kuolema, isän etäisyys ja sivusta seurattu rappio, jotenkin sivussa oleminen – erittelevä tyyli ei vyörytä tunteita liian raskaina lukijan päälle.

En aio jatkaa pidemmälle Taisteluni-sarjan kanssa enkä todennäköisesti tule lukemaan Knausgårdilta muutakaan. Nautin omat tarinani mieluummin kauempana itsestäni, koska analyyttinen, jokaisen ajatuksen ja tunteen halki pilkkova minä on ihan tarpeeksi läsnä jokapäiväisessä arjessani. Lisäksi – kuten aiemmin totesin – ison osan ajasta minulla oli kirjan kanssa suorastaan tylsää, mille pohjalle tuskin saa rakennettua mielekästä lukija-kirjasuhdetta jatkossa. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että nyt tiedän, mistä jään paitsi, kun kuulen Knausgårdin suitsutusta. Arvostan, vaikka ei mun juttu ollutkaan.

#Knausgård #KirjaMastodon

Vor knapp 4 Wochen hat mir A. ungebeten Knausgards „Morgenstern“ mitgegeben. Sein Buch über Amseln Kiefer hätte mich interessiert, Marina Büttner hatte das sehr gut besprochen auf ihrem Blog. Aber einen neuen Roman, der ähnlich wie damals mit Sterben, Lieben, Spielen usw. als Mammut Projekt angelegt ist, nein das stand wirklich nicht auf meiner Leseliste. Und ich schreibe das, weil etwas sehr merkwürdiges passiert mit mir. Ich habe den Morgenstern also gelesen. Hier arbeitet Knausgard abermals, wie bereits in seinem m.M. nach besten Buch „Alles hat seine Zeit“, mit der Bibel. Dieses Mal stellt das Buch der Offenbarung das Motto.

Ich erinnere mich wie großartig er die Geschichte der Sintflut auf seine eigene Art erzählt hat in „Alles hat seine Zeit“, und ob ich es will oder nicht, zieht mich auch „Der Morgenstern“ bereits nach wenigen Seiten in seinen Bann. Ich lese nicht nur diesen Roman, der immerhin über 800 Seiten stark ist, relativ schnell. Obwohl so viele Dinge minutiös geschildert werden, wie Spülmaschinen angestellt werden, die Wege von A. Nach B., wie sich jemand an- und später wieder auszieht. Eigentlich wäre all das enervierend, aber ich nehme das so hin. Und werde tatsächlich am Ende gewissermaßen entschädigt, denn dieser Essay des Egil, ist wirklich gut und voller Ideen, die ich gerne weiterdenke. Aber damit nicht genug. Ich gehe tatsächlich in die Bücherrei und leihe mir den Folgeband „Die Wölfe aus dem Wald der Ewigkeit“ aus.

Inzwischen ist nach fast 300 Seiten so gut wie nichts passiert. Die Mutter hat Probleme mit dem Rücken, der 12jährige Bruder befindet sich in diesem Zustand zwischen dem Ende der Kindheit und dem weiter Festhalten an der Kindheit, es wird Fußball gespielt und gekocht, es gibt Mädchen und eine Kiste mit den Hinterlassenschaften des verstorbenen Vaters. Es gibt einen Artikel für den sich der Protagonist schämt, einen ihm selbst unerklärlichen Gewaltausbruch und die Brüder beginnen vom Vater zu träumen, der seit vielen Jahren tot ist. Dinge, die im Grunde auf maximal 20 Seiten auserzählt wären, aber ich lese trotzdem weiter. Ohne wirklich sagen zu können warum.

https://muetzenfalterin.blogda.ch/2024/08/09/unerklaerliches-leseverhalten/

#dieWölfeAusDemWaldDerEwigkeit #Knausgard #Morgenstern #unerklärlichesLeseverhalten

„Oktoberkind“ Linda Boström Knausgård

#oktoberkind #knausgård #lindaboströmknausgård #schöffling #schöffling&co #roman #buch #book #leseempfehlung #lesen #reading #rofopho #literatur #literature #lesenmachtglücklich #readersofinstagram #bookstagram #bookworm #bücherliebe #bookselfie #lesefreude #lesenmachtfreude #literatur