⚠️ Cv/sw: Indiana Jones and the Dial
Of Destinyn (2023) juonesta spoileriksi käsitettävää ⚠️

Tämän katsominen oli viivästynyt noin 154 syystä. Olihan se nyt Indiana Jones, ja olihan se nyt kristallikallosotkua parempi, ja olihan se ensimmäinen 21-minuuttinen nyt hemmetinmoinen tekninen virstanpylväs. James Mangoldin ihansujuva teos kuitenkin kapsahtaa omaan troopilliseen indianajonesiuteensa ja nähtyyteen. Monia kaavamaisia juttuja kutittelee nykyisin haukkua tekoälyn generoimaksi, niin tätäkin juonta.

Kaarti ei oikein syty. Harrison Fordin ympärille kudotaan tuttua ja ei-tuttua hahmogalleriaa, Phoebe Mary Waller-Bridge on naispääosassa karismaattinen, pikkukundi Teddykin peräti siedettävä, mutta laimeaksi komiteamietitty skripti syö imua, Mads Mikkelsenkin vetää jotenkin puolivaloilla.

Ja se kirottu aikamatkailu.

Ei sitä kannata sotkea м i н i п к ä ä п .

★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Oli otettava vielä yksi Ken Loachin teos viikonvaihteeksi. Carla’s Song (1996) rohmaisee hieman isommalla kuupalla, kun pyrkimys hyvään ja oikeaan, kai rakkauskin, viskaa glasgowlaisen dösäkuskin Georgen (Robert Carlyle) Nicaraguaan saakka. Carla (Oyanka Cabezas) aukeaa vähitellen, eikä tietenkään kivuitta. Millaisia rakennelmia olemmekaan.

Tämäkin kasvutarina on mahdollinen. Sattuma korjaa satoa. Ytimessä ei ole ”miksi”, vaan ”mitä”. Loach suo rehellisen matkan kahteen tyystin erilaiseen maailmankolkkaan sekä hämmästyttävään lajiimme. Tapahtumat on annosteltu uskottavasti, kaksituntisuus on perusteltua, Robert Carlyle säkenöi aina.

Carla’s Song on kuin Eeva’s Poem:

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon
#Runo
#RunoMastodon

Ihmisyystutkiskelu Ken Loachin kautta jatkuu. Oheinen kuva ei tee oikeutta ”Ladybird, Ladybird”:ille (1994), kyseessä on nimittäin riipivä tosikertomus lapsensa menettävästä naisparasta, jota lämminsydäminen paraguaylaisduunari yrittää rakastaa.

Crissy Rock joutuu töihin. 97 minuuttia pysäyttävää heittäytymistä käy cv:stä. En tiedä, missä määrin uransa viihteellistyi Benidormin yms. myötä, mutta tätä virtuositeettia ei mikään mitätöi.

Lauhkea Vladimir Vega jää väkisinkin Rockin dominanssin varjoon, mutta on sävykäs, sympaattinen ja uskottava. Sivuosassa nähdään Ray Winstone, jonka kohtalona oli jäädä näiden kusipäähahmojensa vangiksi. Armottoman setin lomaan oli pakko pitää pari taukoa. Tämä on ihan kamalaa välillä.

Loach tarjoilee epätäydellisten ihmisten seisoviapöytiä, joissa haluaisi kaikille käyvän hyvin.

Ajan hammas syö kaikkea, nyt huikean kakun kirsikan nappaa pari vanhentunutta kerrontatapaa, joista toinen on elokuvan lopetus. Jos Ladybird, Ladybird tehtäisiin tänään, mt-näkökulma tuotaisiin esiin satavarmasti.

Mutta vahvaa, vahvaa on näinkin. Ken ei vois seilata tyynessä. ★★★★

#Elokuva
#ElokuvaMastodon

Ken Loachia pitäisi katsella ja tulla tvstä enemmän. Itseään isompi työläis- ja työmaakuvaus Riff-Raff (1991) on kuin puolitoistatuntinen esittelyvaihe. Mutta sen enempää ei tarvita. Vain viipale pientä mittakaavaa, sen verran hyvyyttä ja lämpöä mihin kyetään, maailmankolkassa, johon ollaan satuttu syntymään.

Robert Carlyle ja Ricky Tomlinson lähtökuopissaan, ennen suuria läpimurtojaan. 1990-luvun alku lauritörhöskännyköineen näyttää n i i n muinaiselta.

Pari-kolme kertaa käväistään kesäteatterin puolella, mutta pääasia on, että Loach on ihmisen puolella. Hurjalloinen lopetus on hyvinkin kantaaottava. Kaikki taide on poliittista. ★★★★

#ElokuvaMastodon
#Elokuva

No siis – ”pakkohan” se Spermageddon (2024) oli katsoa. Dead Snow -mies Tommy Wirkolan ja Rasmus A. Sivertsenin kiitettävän kompaktissa 80-minuuttisessa kahden eri mittakaavan juonien limittymisen onnahtelu ei ole suurin ongelma, vaan harmillinen heilunta nuorisovalistuksen ja Myrkky-lehden (vilahtaa!) välisessä väljyydessä. Että koettakaa nyt päättää, mitä ja kelle.

Hersyviä irtoyksityiskohtia ja viitteitä on lukuisia, hahmot ja musanumerot sympaattisia, suomentajatkin ovat selvinneet synonyymisavostastaan kunnialla. Animaatiota on haukuttu, itse en astu kyseiseen kultasilmien kelkkaan.

Mutta kyllähän se saturaatiopiste ylittyy tällä huumorikentällä helposti, eikä uudelleenkatseluarvoakaan oikein ole. Vaan eipä harmitakaan, rasittavuuden kynnyksellä löytyy yleensä tiskiin jotain vinkeää. Loppuhäntälaulun olisin jättänyt pois, nyt teos jäi vinoksi ja jotenkin hallitsemattomaksi.

Ihan kivaa häpeilemättömyyttä, mutta Woody Allenin klassikkoepisodiin (kyllätetiijätte, 1972) ei oikeastaan tuoda mitään olennaista uutta.

★★★

#ElokuvaMastodon
#LeffaMastodon

Torstaini päättyy hämmentyneissä tunnelmissa. Että miten olin voinut unohtaa nähneeni värisyttävän, ensi vuoteen sijoittuvan dystopian Children of Men (Ihmisen pojat, 2006)!

Olin viime vuosina usein pysähtynyt pohtimaan, että missä elokuvassa oli SE ”yhden oton” helvetti. Nyt oli siis tuuriakin matkassa. Jossain Michael Cainen paikkeilla alkoi kutitella, että hetkinen, nyt näyttää oudon tutulta!?!

No mutta. Kylmäävän huima teos on kestänyt, ja spefiktioudesta huolimatta resonoi tänään valitettavankin hyvin. Eivätkä pelkät Black Mirror -viipaleet aina riitä: tarvitaan myös näitä pitkiä elokuvia. ★★★★ ½

#ElokuvaMastodon

Nykyisin kahdestaan @Turre :n kanssa muodostama leffakerhomme katseli tänään meikän valitseman The Highwaymenin vuodelta 2019. Leffavalintani tapahtui niinkin kultivoituneella perusteella, että kun siinä on Kevin Costner <3 (Salainen fanityttöyteni kohde aina vuoden 1991 Robin Hoodista alkaen.)

Sen verran vilkaisin esittelytekstiä, että kyseessä oli jokin Bonnie & Clyde -juttu. Aihepiiri ei oikein kiinnostele eikä leffa ollut saanut häävejä pisteitä IMDB:ssa, mutta aivan sama, koska Kevin Costner.

The Highwaymen olikin odotettua parempi! Ei häävisti toki sanottu, kun odotuksia ei juuri ollut, mutta siitä huolimatta. Elokuvassa siis eläköitynyt Frank Hamer (Costner) ja hänen vanha ystävänsä Maney Gault (Woody Harrelson) lähtevät jahtaamaan kuuluisaa rikolliskaksikkoa. Asetelma ei ole kovin raikas; kaksi vanhaa patua palaa Texas ranger -hommiin vielä kerran.

Kuluneista lähtökohdista huolimatta leffa osoittautui yllättävän monitahoiseksi tarinaksi, jossa oli jopa silaus kuivahkoa huumoria. Hamer ja Gault kiroavat vanhuuttaan, joka aiheuttaa haasteita niin vessa-asioiden kuin ammuskelunkin suhteen. Ikääntyminen, maailman taloustilanne 1930-luvulla ja syyt kuuluisan rikolliskaksikon suosioon tulivat hienosti ilmi rivien välistä sen kummemmin allleviivaamatta.

Kyseessä on samalla myöskin ehkä verkkaisin toimintaelokuva, jonka olen nähnyt. Aivan ensimmäinen takaa-ajokohtaus, jossa väsyneen ylipainoinen Costner hölkkää vikkeläkinttuisen nuorukaisen perässä on surullisen hilpeä. Tavallaan siis ymmärrän, miksi elokuva ei ehkä ole ollut niin kovin suosittu, enkä minäkään sitä minään suurena elokuvahistorian elämyshelmenä pidä, mutta aika hyvin parituntisen mittansa kantava pätkä.

Oli yllätys, kun lopputeksteissä kävi ilmi, että täähän perustuu oikeasti tositapahtumiin, ja että Hamer ja Gaunt ovat oikeasti olleet olemassa ja Texas Rangersit myös! Sen sentään tiesin, että Bonnie & Clyde olivat todellisia historiallisia henkilöitä.

Voin siis ihan suositella. Huonompiakin on nähty. Löytyy Netflixistä.

EDIT: Ehkä ainoa Bonnie & Clyde -elokuva, jossa Bonnieta ja Clydea ei juuri näytetä!

#elokuvamastodon #leffamastodon

📽️ Lauantai-iltapäivänä kannattaa tulla Forssan Mykkäelokuvafestivaaleille katsomaan Erkki Karun ”Myrskyluodon kalastaja” (1924), jonka tämä maakrapu harmonikallaan säestää, ilman muuta merta kunnioittaen.

Kyseessä on kaunis, yksinkertainen 73-minuuttinen teos, jonka vaurioituneet framet ja kadonneet kohtaukset antavat katsomiskokemuksen kaupanpäällisiksi ozymandiaanisen rivienvälirequiemin. Kuolleet viihdyttävät meitä niin kauan kuin pystyvät.

Nojaa taaksepäin ja anna vanhan veden viedä! ⚓️

#Elokuva
#ElokuvaMastodon
#Mykkäelokuva

https://www.forssasilentmovie.com/ohjelmisto/myrskyluodon-kalastaja/