Janne KuusinenNo siis – ”pakkohan” se Spermageddon (2024) oli katsoa. Dead Snow -mies Tommy Wirkolan ja Rasmus A. Sivertsenin kiitettävän kompaktissa 80-minuuttisessa kahden eri mittakaavan juonien limittymisen onnahtelu ei ole suurin ongelma, vaan harmillinen heilunta nuorisovalistuksen ja Myrkky-lehden (vilahtaa!) välisessä väljyydessä. Että koettakaa nyt päättää, mitä ja kelle.
Hersyviä irtoyksityiskohtia ja viitteitä on lukuisia, hahmot ja musanumerot sympaattisia, suomentajatkin ovat selvinneet synonyymisavostastaan kunnialla. Animaatiota on haukuttu, itse en astu kyseiseen kultasilmien kelkkaan.
Mutta kyllähän se saturaatiopiste ylittyy tällä huumorikentällä helposti, eikä uudelleenkatseluarvoakaan oikein ole. Vaan eipä harmitakaan, rasittavuuden kynnyksellä löytyy yleensä tiskiin jotain vinkeää. Loppuhäntälaulun olisin jättänyt pois, nyt teos jäi vinoksi ja jotenkin hallitsemattomaksi.
Ihan kivaa häpeilemättömyyttä, mutta Woody Allenin klassikkoepisodiin (kyllätetiijätte, 1972) ei oikeastaan tuoda mitään olennaista uutta.
★★★
