#suomentaminen #perfektionismi
Hirvittääkö virheiden tekeminen?
Musiikkiterapia auttaa hälventämään itsekriittisyyttä ja sietämään paremmin omaa epätäydellisyyttä.
Ai mitenkö? Musiikkiterapiassa on tilaa leikkiä. Ei tarvitse tietää mitä tekee, eikä virheitä tarvitse pelätä.
Totta kai virheet hirvittävät silti. Mitä jos en osaa, pitääkö minun muka soittaa tätä vehjettä, moni ajattelee.
Juju onkin siinä, että pikkuhiljaa terapiaprosessin aikana huomaa, että epätäydellisyys ei haittaa. Että ihan oikeasti saa olla sellainen kuin on, sekoilla ja mokaillakin. Ja että terapeutti tekee ihan samaa ja sitten nauraa itselleen.
Usko tai älä, se siirtyy arkeen. Kun saa olla epätäydellinen turvallisessa ympäristössä, alkaa se turva pikkuhiljaa sisäistyä osaksi itseä.
Ja joku päivä huomaa nauravansa omille mokilleen myös niissä arkitilanteissa, kun aiemmin olisi halunnut vajota maan alle.
Voin luvata, koska aikoinaan mäkin olin se, joka halusi vajota maan alle jos ei osannutkaan.
#epätäydellisyys #moka #perfektionismi #terapia #musiikkiterapia
Olen pieni hento olio synkän mielen syvyyksistä. Elän eräässä päässä, mutta usein olen jossain kaukana muualla. Jumitan pienien ihmeellisten ja ihmeettömien asioiden, sekä omien ja joskus muiden ajatusten parissa.
Kaipaan hiljaisuutta, luontoa, pimeyttä, näkymättömyyttä, katoavaisuutta, rauhaa ja toisten huomioimista.
#absolutismi
#aktivismi
#animismi
#asketismi
#autismi
#eskapismi
#feminismi
#pasifismi
#perfektionismi
#vegetarismi
Itseä kohtaan asetetut täydellisyyden vaatimukset ovat tulleet usein vastaan harrastuksissakin. Olen menneisyyeessä lukittunut esimerkiksi kompletionismiin: kun kerran alan kuuntelemaan jotain bändiä, hyllyyn pitää hankkia kaikki yhtyeen levyt. Tästä olen onneksi päässyt eroon. On kovin monta artistia, joilla on vain yksi tai kaksi levyä, jotka kestävät kuuntelua. Ne riittäköön.
Yhden kerran puhuttiin terapeuttini kanssa taideprojekteistani. Mainitsin, että haluan käydä läpi vaikkapa runomuistiinpanoni tiheällä kammalla, koska taiteilijana minun pitäisi pyrkiä tekemään kaikesta tuottamastani mahdollisimman hyviä teoksia. Toin tämän esille varsin absoluuttisin sanankääntein, ja terapeuttini huomautti, että onpa hurja vaatimus. Selitin, että tarkoitan tätä teoskohtaisesti: joskus jonkun työn kanssa mahdollisimman hyvä on sattumanvaraista roiskimista. Terapeutin kommentti jäi kuitenkin elämään mielessäni.
Tuotan usein suuret määrät raakamateriaalia, oli sitten kyse runoista tai vaikkapa kokeellisesta konemusiikista. Työstän nykyään hiljalleen ajatusta, ettei kaikkea raakamateriaalia tarvitse jalostaa helmiksi. Tämä taipumukseni estää minua toisinaan etenemästä seuraavaan projektiin.
En tunnistanut omaa perfektionismiani ennen kuin terapiassa. Järkeilyni meni siten, että kun kerran niin moni asia jää kesken, tai jää täysin aloittamatta, miten voisin olla perfektionisti. Terapeuttini auttoi ymmärtämään, että nämähän ovat itse asiassa perfektionismin ilmenemismuotoja.
Itse asetetut epärealistiset tavoitteet aiheuttavat sen, ettei hommaa pysty edes aloittamaan. Jo pelkästään homman ajatteleminen ahdistaa. Eikä näitä itseasetettuja tavoitteita välttämättä edes tunnista.
Kun oman perfektionismin sitten reilun 40 vuoden iässä tunnisti, auttoi se ymmärtämään erinäisiä asioita, kuten vaikkapa alisuorittamista opiskeluaikoina. Lisäksi se, yhdessä terapiassa saatujen työkalujen kanssa, auttoi luovimaan paremmin tilanteissa, joissa perfektionismi nostaa päätään.
Terapia on ohi, mutta prosessi luonnollisesti kesken. Toki koko elämä on prosessi.
Kun oma vaatimustaso on perfektionismin myötä korkealla, tehtävät, joissa on osaltaan vastuussa, on "pakko" tehdä viimeisen päälle. Ja kun on kerran saanut päähänsä sen oman vastuun, on avun pyytäminen todella vaikeaa.
Yhteisartikelissakin, kun on itse ykköskirjoittajana eli ekan raakaversion kirjoittajana, haluaa saada kollegalle/kollegoille mahdollisimman viimeistellyn version, vaikka akateemisessa kirjoittamisessa jos missä kyse on prosessikirjoittamisesta. Kiitos terapian, tästäkin olen saanut vähän hellitettyä, vaikka paikoin piirre nostaakin vielä päätään.
Jos perfektionismi ei aiheuttaisi niin paljon ahdistusta, en taistelisi sitä vastaan niin voimakkaasti.
Kun yhdellä kertaa käsittelimme perfektionismia terapiassa, minulla oli juuri työn alla erinomainen esimerkki yksityiskohtien nysväämisestä. Olin tekemässä koontia tilastoanalyyseista muutamalle kollegalle. PowerPointiin oli tulossa iso kasa graafeja. Kulutin varmaan tunnin aikaa siihen, että jokaisella sivulla olevat graafit olivat täysin saman kokoiset ja identtisissä kohdissa. Terapeuttini kysyi, kuka tähän edes kiinnittäisi huomiota. Minä, totesin. Tuo kerta sai minut kuitenkim ymmärtämään, ettei tuontapaisilla yksityiskohdilla ole oikeasti väliä.
Nyt, kun olen alkanut tutkailemaan autistisia piirteitäni, tämä nysväys saakin uuden tulokulman. Suoranainen ahdistus tuolla hetkellä pieniä heittoja sisältäviin dioihin saa eri merkityksen. Silti olen tyytyväinen, että olen oppinut paikoitellen punnitsemaan, onko ajankäyttöni kannalta järkevää nysvätä niin paljon. Tämän myötä ahdistuskin on alkanut vähenemään.
Yksi asia, jota terapiassa käsiteltiin, on perfektionismi. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta nyt se tuli mieleen harkkatyötarkisteluiden kautta.
Yksi osa omaa perfektionismiani on ollut mikromanageeraus, pikkuasioiden nysväys. En näe ongelmalliseksi kehittää vaikkapa harkkatyön pisteytystä niin, että se on reilu opiskelijoille. Huomasin kuitenkin ajattelevani avustajan tarkistusten jälkeen, että tämänkin yksityiskohdan tulkitsisin eri tavalla.
Tajusin olevani asian ytimessä: "Kaikki pitäisi aina tehdä itse." On sisäinen tarve tehdä asiat niin säntillisesti kuin mahdollista, eikä muilta sovi ottaa vastaan apua.