Tuomo HItseä kohtaan asetetut täydellisyyden vaatimukset ovat tulleet usein vastaan harrastuksissakin. Olen menneisyyeessä lukittunut esimerkiksi kompletionismiin: kun kerran alan kuuntelemaan jotain bändiä, hyllyyn pitää hankkia kaikki yhtyeen levyt. Tästä olen onneksi päässyt eroon. On kovin monta artistia, joilla on vain yksi tai kaksi levyä, jotka kestävät kuuntelua. Ne riittäköön.
Yhden kerran puhuttiin terapeuttini kanssa taideprojekteistani. Mainitsin, että haluan käydä läpi vaikkapa runomuistiinpanoni tiheällä kammalla, koska taiteilijana minun pitäisi pyrkiä tekemään kaikesta tuottamastani mahdollisimman hyviä teoksia. Toin tämän esille varsin absoluuttisin sanankääntein, ja terapeuttini huomautti, että onpa hurja vaatimus. Selitin, että tarkoitan tätä teoskohtaisesti: joskus jonkun työn kanssa mahdollisimman hyvä on sattumanvaraista roiskimista. Terapeutin kommentti jäi kuitenkin elämään mielessäni.
Tuotan usein suuret määrät raakamateriaalia, oli sitten kyse runoista tai vaikkapa kokeellisesta konemusiikista. Työstän nykyään hiljalleen ajatusta, ettei kaikkea raakamateriaalia tarvitse jalostaa helmiksi. Tämä taipumukseni estää minua toisinaan etenemästä seuraavaan projektiin.