Tässäpä kaksi kirjaa, joita yhdistää transhahmot ja masennuksen sekä kuoleman käsittely (hyvin eri näkökulmista). Uudelleenpostaan samassa Dead Collections tekstin, koska miksipä ei.
Kuura Juntusen Mähän tiesin ettei täällä ole mitään on nuoren kirjoittama kirja nuorille ja siinä korostuu kaikenlainen nuoruuteen liittyvä tunteilu ja haahuilu. Kirja tuntui jotenkin aika nostalgiselta, koska omissa luonnoksissa vilisi hyvin samanlaisia juttuja sillon kun itse 14–16-vuotiaana kirjottelin enemmänkin kaikkea fiktiivistä. Masennus ja ahdistus, maailman ja elämän turhuus ja oma (kaiken mittakaavassa) pienuus kaikui ja kolisi tekstissä todella kovaa.
Mähän tiesin ettei täällä ole mitään pohtii elämää, ystävyyttä, elämän tarkoitusta, perhettä, parisuhteita, rakastumista, ihastumista, kuolemaa ja, yllättäen, vähän myös Kuopiota ja kuopiolaista nuorekasta mummoa. Teksti oli kevytlukuista, mutta rytmi melko epätasainen. Poukkoilua aiheesta ja teemasta toiseen oli häiritsevän paljon, sillä vähän kaikkea käsiteltiin, mutta kaikkea melko pintapuolisesti. Uskon tämän nappaavan nuoren lukijan otteeseensa paljon tehokkaammin kuin esimerkiksi kaltaiseni 27-vuotiaan suht. paljon lukeneen.
#QueerLukuhaaste2025 : Nuorten tai lasten kirja
Isaac Fellmanin Dead Collections on ylistys arkistoille ja vampyyreille ja arkistovampyyreille.
Dead Collections on arkistoylistyksen lisäksI rakkaustarina ilman tyypillisiä vampyyrikliseitä. Transpäähenkilö(t) ilahdutti ja suututti ja nauratti ja itketti. Tässä oli lisäksi tosi hyvä kuvaus oman identiteetin löytymisestä/vahvistumisesta. Rakkaustarina transkirjallisuudessa on myös jokseenkin vaikea löytää? Löytyy sellasia kirjoja, joissa on seksiä ja rakkautta ja ystävyyttä ja valittuja perheitä, mutta tällasta varsinaista rakastumisen kuvaamista olen lukenut harvemmin. Tai ehkä ei ole osunut vain kohdalle. Tätä suosittelen siis oikein lämmöllä tämän vuoden transteemaisen #QueerLukuhaaste2025 :een kohtaan romanssi.
Yksinäisyyttä tässä käsiteltiin myös, sillä erakkoarkistovampyyri-päähenkilömme ei nimittäin osannut löytää omaa yhteisöään. Olisin mielelläni lukenut muista vampyyreista enemmän, koska tässä oli kiinnostava kuvaus vampirismista sairautena. Vampirismin patologisointi peilautuu jotenkin jännästi mun mielessä transsukupuolisuuden patologisointiin, mutta en oikein osaa sanottaa tätä sen syvällisemmin juuri nyt. Yritän silti: asia joka ei ole tyypilisesti nähty sairautena (vampirismi, jotain yliluonnollista) nähdään tässä maailmassa sairautena, samoin kuin asia, joka ei ole sairaus, mutta jota käsitellään meidän maailmassamme lääketieteessä eräänlaisena sairautena kontrollin ylläpitämiseksi (sukupuolimafia, joka päättää kuka on tarpeeksi sairas ansaitsakseen leikkauksia ja hormoneita ja siten rikkoa vakiintunutta teennäistä sukupuolijärjestelmäämme). (Trans)sukupuolisuus on kuin vampirismi. Se on yliluonnollista ja koskematonta, koska se sijaitsee meissä kaikissa juuri niillä tavoilla kuin itse haluamme, ja vaikka se on siten verrattavissa yliluonnollisena pidettyyn vampirismiin, transsukupuolisuus ei tartu kuten vampirismi (tosin kuin eräät luulevat). Jotenkin sellainen tunne mulle tuli. Vampyyrit on (sen lisäksi, että ne on homojen) transihmisten kulttuuripääomaa nyt. Arkistot kuuluu myös queerihmisille. Ei tätä edes tarvi selittää.
#QueerLukuhaaste2025 : romanssi
#bookstodon #KirjaMastodon #KirjaMasto #queerkirjat #Slukee #literature #kirjat