Kirja-arvioiden saaminen nykyisin ei liene minkään genren teokselle ihan itsestäänselvyys. Runoteoksille tämä on varmasti kuitenkin yhä haastavampaa kuin proosalle. Etäisyys, leikki sai verrattain monta arvioita, joten siihen on minun varmasti oltava monelta osin tyytyväinen. Mut arvioasioihin liittyen pientä lätinää. Merkkirajojen vuoksi teksti jatkuu Instassa katkon jälkeen kommenteissa.

Tänään laitoin Insta-storya ja FB-postausta kysellen Runografi-sivuston tilannetta. Runografi perustettiin muutama vuosi sitten ajatuksella, että siellä arvioitaisiin kaikki Suomessa ilmestyvä runous. Kunnianhimoinen ja mahtava juttu – siis ihan oikeasti, kuinka siistiä! Harmittelin aikoinaan, kun kolmas teokseni Minuus | Miinus ei siihen kyytiin ehtinyt, mutta ilostelin, että onpa tiedossa ainakin yksi varmahko kritiikki seuraavalle. EL:lle ei ole sieltä arviota kuitenkaan kuulunut ja sellaisen perään kyselin säpolla lokakuussa (ja kyllä, on hyvä kysymys, onko kustantamoni toiminut arviokappaleen kanssa kuten pitää. sitä en nyt tiedä.). Vastausta en ole saanut ja tänään laitoin asiasta Runografiin uutta sähköpostia ja Instagramin DM:ää. FB-postauksen pohjalta sain vihjettä, että rahoitusta ei alunkaltaiseen toimintaan ehkäkentiesluultavasti ole enää. Mikä on tietty valitettavan ymmärrettävää näinä vuosina. Joitain arvioita näkyy talkootyönä(kö?) sivustolle edelleen ilmestyvän, ja toivon kovasti, että omanikin vielä yhden arvion saisi. Plus: mikäli Runografi ei kaikkia Suomessa ilmestyviä runoteoksia enää arvioi, siitäkin olisi kai hyvä tiedottaa (vai onko tiedotettukin? en ole kaikessa tai missään huippuhyvin kärryillä, pahoittelen). Tässä kohdassa epäluuloisuudet ja pelot myös nostavat hieman päätään, että millähän perusteella arvioitavat teokset sitten valikoituvat? Jääkö pohjoissuomalainen, piirien ulkopuolinen jeppe vielä vähän ulkopuolisemmaksi? No, enpä tiedä, tämmöisiä mieleni vain miettii aina. Arvioita haluaisin, kuten kaikki muutkin, ja jos saisi miljoona huippuarviota, katkera runoilija tuskailisi varmaan sitä, että miksi ei miljoonatta ja ensimmäistä näy. Sillä eihän meille mikään riitä.

Mutta mitäpä se arvio sitten ylipäätään tarkoittaisi? Varsinkin tässä vaiheessa teoksen (jo mennyttäkö) elinkaarta? Vieläkö voisi saada lukijoita? Eilen sain tiedot v. 2025 kustantamon kautta menneistä teoksista ja oli kuulkaas surullisia lukuja, vaikka teokselle tuli arvioita ja Botnia-ehdokkuus vielä viime vuoden puolellakin. Itse möin Etäisyys, leikkejä viime vuoden puolella huomattavasti kustantamoa enemmän ja helvetti kun tuli paska olo. No, anyways, eräs runoilija sai arvion teoksestaan Runografiin yli kaksi vuotta julkaisun jälkeen (huutele itsesi kommentteihin, jos haluat, en viitsi nimiä mainita). Siinä vaiheessa teos voi olla jo makuloitu, joten ostohalukkaat saattavat jäädä paitsioon. Kirjaston lainakorvaukset kivoja ja tietty myös se, että vuosien työ tulee näkyväksi, mikä ei ole pieni juttu. Siis todellakaan. Huutomerkki. Kyseinen teos sai kai varsin positiivisen arvion, joskin muistan, että aika perustavanlaatuinen erhe siinä kulki mukana, kun ei erotettu kirjaa ja kirjailijaa, minäpuhujaa ja kirjailijaa. Sellaisesta voi jäädä ikävä maku. Esim. että ikään kuin kyseessä olisi tekijän päiväkirja tms.

Yksi ihminen kommentoi FB:ssä saamaansa huonoa ja kipeää tehnyttä arvioita, että mieluummin olisi jäänyt ilman, vaikka arvio jäikin kyseisen teoksen ainoaksi arvioksi. Tämä arviottomuus tai vähäarvioisuus on runopuolella enemmän katinkultainen standardi kuin vahinko. Kritiikeistä usein sanotaan - ja siis minä itsekin sanon - että räikeän hirveä arvio on parempi kuin vetinen ja harmaa, sillä se on huomattavasti kutsuvampi mahdollisille lukijoille (mikä saa kirjoittamaan noin? olisinko samaa vai eri mieltä? onpas erikoisen voimakas tunne, jännittävää!). Tämä lienee totta, mutta se on myös asia, joka on helpompi sanoa toiselle kuin olla itse kokijana.

Kaksi ensimmäistä teostani (joita olen itsekin kovasti mitätöinyt missä vain mahdollista, luultavasti tiesit tämän jo) eivät tietääkseni saaneet yhtään ns. oikeaa kritiikkiä. Esikoiseni sai muutaman blogiarvion, kaiketi pelkästään senaikaisilta blogitutuilta. Toiseni ei sitten niitäkään. Tietääkseni. Ehkä teokset eivät niitä ansainneet ja ehkä en olisi kestänyt mahdollisia murskakritiikkejä. Ensimmäiset arvioni sain kolmanteeni teokseeni Minuus | Miinukseen (Kolera, 2018).

Miikka Laihisen kirjoittama ns. arvio Turun sanomiin (löytyy netistä maksumuurin takaa) mm. pohti, onko ahdistuneille pojille omistetun teokseni tarkoita pilkata ahdistuneiden poikien asioita ja käytti hulvattomia ilmauksia, kuten ”teos juuttuu puberteettiseen genitaalilimboon”. Toivottavasti oli Laihisella hauskaa. Minuus | Miinus oli minulle vuosien työ, jonka kanssa pistin itseni ihan tosissaan silpuksi, ja tuo arvio oli siis ensimmäinen koskaan saamani arvio mihinkään. Laihisen mielipide ei vastaa teoksen saamaa laajempaa vastaanottoa ja henkilökohtaisesti koen kirjoituksen edelleen enemmän väkivallantekona kuin arviona. Aivan helvetin suututtavaa ja satuttavaa. Toisinaan mietin noita sanoja vieläkin. Vaikka ymmärrän tuon puolen, että noin kirjoitettu teksti MM:sta voi kutsua lukijoita enemmän kuin jokin vetisempi hymistely, josta näkee ettei kriitikossa ole oikein mitään herännyt, niin eipä se paljon auttanut/auta minun fiilistäni tekijänä. Kovin vähiin jäivät kritiikit muutenkin. En tiedä oliko Laihisen tekstillä vaikutusta. MM:n saama palkintoehdokkuus tietysti paransi fiilistäni kaikesta kovasti, mutta unohtanut en ole.

Toivoisin kai jotenkin laajemminkin, että kriitikoilta löytyisi noissa tilanteissa vähän itsereflektiokykyä pohtia, miksi itsessä nousee voimakkaita tunteita tai ainakin tiedostamaan, jos kykyä siihen ei ole. Fiilikseni oli, ettei arvioija ymmärtänyt lainkaan teoksen emotionaalisia ja sosiaalisia sisältöjä tai kommunikoinnin tasoja. Kaikki runous ei ole kaikki lukijoita tai kriitikkoja varten, vaan kriitikolla on myös vastuu toiminnastaan. Tai pitäisi olla. Kriitikko on näissä asioissa kirjailijaa ylemmässä valta-asemassa ja luultavasti voi jopa lopettaa jonkin teoksen tarinan kritiikillään. Muutamat ihmiset kauhistelivat kirjani saamaa kritiikkiä, mutta eihän asialle mitään tehty. Tämä oli kai ok, sallittua toimintaa.

Räikeät murskakritiikit ovat varmaan joillekuille hauskaa luettavaa, varsinkin jos ei pidä arvioidusta genrestä/kirjasta/kirjailijan naamasta/verorahojen tuhlauksesta tällaiseen sössöön, ja moni niitä lukeva ehkä osaa pohtia lukemaansa monitasoisesti. Osa varmaan kuitenkin ainoastaan ajattelee, että onpas paska kirja ja paska kirjailija. Ja useimmissa runoteoksissa on kyse yhden ihmisen useiden vuosien mittaisesta työstä – jonkinlaista kunnioitusta toivoisin kai sellaisellekin.

Kaikki huomio parempaa kuin ei huomiota? En osaa sanoa. Onhan se mahdollista. Näinä kulttuurivihamielisinä aikoina toivoisi kai ennen kaikkea kunnioitusta taiteelle, vaan eipä kaikesta kaikesta tarvitse kenenkään pitää ja teosten ja tekijöiden pitää olla avoimia kritiikille. Toivottavasti Runografi pysyy vielä paikkana, jossa nämä ovat mahdollisia. Tämän tekstin tarkoitus ei ole sivustoa tökkiä millään ikävällä tavalla, vaikka arvio ilahduttaisi minua luultavasti enemmän kuin arviottomuus – tai no, kokemusta on siis toiseenkin suuntaan. Runoteoksia arvioivat ja muuten esiin tuovat lehdet ja sivustot ovat helvetin tärkeitä. Pistäkää Runografikin seurantaan, jos ei jo ole.

(sori not sori, mulla tympeä maneeri somepostauksissa näiden sulkeislauseiden kanssa, mut en jaksa muotoilla tämän enempää.)

#runous #arviot #kirjallisuus #kirja #kritiikki #runografi #kirjamastodon #runomastodon