#luettuja Marke Talvi: Rituaalisilmukat

En ilmeisesti osaa tehdä kirjatoottauksia ilman jonkinlaista johdantoa, mutta menköön tällä(kin) kertaa: Nimimerkki Marke Talven (alias Helena Wariksen ja Anne Leinosen) kirjoittama Kettukoski-viihdekirjasarja oli oikein mukavaa luettavaa sortissaan. Sarja alkaa, kun esikoisromaaninsa julkaissut päähenkilö pakenee Kettukoskelle ja koettaa kirjoittaa jatkoa suursuosion saaneelle "neulontadekkarille", jossa Sunniva Paasi ratkaisee murhatapauksia.

Ja koska metakirjoittamista tapahtuu, niin Kettukoski-sarjassa esitelty romaani on muuntunut todeksi, tällä kertaa Marke Talven kirjoittamana. (Joskin nimimerkin takana dekkarissa on vain Anne Leinonen.)
Rituaalisilmukat-romaanissa viisikymppinen helsinkiläinen rikospoliisi Sunniva Paasi on sairastunut long covidiin. Hän on lähtenyt viettämään pitkää sairauslomaansa Jervfjordenin kylään Finnmarkiin, Pohjois-Norjaan, ja asustelee vaatimattomassa vuokramökissä, jota hänen isänsä oli aikoinaan käyttänyt kalastusreissuillaan.
Ja koska dekkarissa ollaan, heti kirjan alussa löytyy ruumis, joka on puettu kirjavaan villapaitaan, johon on kirjottu riimuja. Pian löytyy toinenkin villapaidoitettu ruumis, eikä sairauslomallaan tylsistyvä Sunniva voi pitää näppejään erossa tapauksista. Siviilinä olemisessa on etunsa, jos vain saa paikalliset juoruamaan.

Rituaalisilmukat on varmoin vedoin kirjoitettu dekkari, ei kovinkaan verinen, ehkä sitä cozympaa sorttia. Etenkin Pohjois-Norjan luonto (ja ihmisluonto) on teoksessa merkittävässä osassa. Arvostin myös sitä, etteivät päähenkilöt muhi traumoissaan – mikä on vähän turhan yleistä dekkareissa – vaikka keski-ikäisillä kaikenlaisia harmeja elämässä on ollutkin.

Jäin puolivälissä miettimään, että tästä tulisi hyvä elokuva tai TV-sarja. Vahvaluonteisia henkilöitä ja vaikuttavia luontokuvia.
Eli jos arvostat Satu Rämön Islanti-kuvausta, mutta kaipaat muuten jotain... muuta kuin saturämöä, Rituaalisilmukat saattaa olla täsmäosuma.

Myös Hannamaija Nikanderin lukema äänikirja toimii, luku on miellyttävän neutraalia. Kuuntelin kirjan osin. Tätä ei taida olla saatavilla painettuna kirjana, joten lukijan pitää tyytyä e-versioon.

#kirjamastodon #kirjamasto

#luettuja Aleksi Stenberg: Kunnian kantaja

Olen sitä sorttia, joka lukee hyllyssä olevia kirjoja välillä uusiksi. Nyt halusin tarttua tähän fantasiaromaaniin, sillä muistin pitäneeni siitä kovasti ensi lukemalla, ja halusin nähdä, miten se toimii uusiokierroksella.

Kirjassa nimittäin on puolenvälin jälkeen käänne (jota ei parane spoilata), joka ainakin minut sai tarkastelemaan omia oletuksiani ja lukutottumuksiani tarpeellisella, mutta vähän epämukavalla tavalla. Hieman siis jännitti, miten homma kantaa nyt, kun käänteen jo tietää.

Mutta kantoihan se. Oli oikeastaan aika jännä nähdä, kuinka käänne oli pohjustettu, kun nyt tiesi, missä siihen viitataan. Muuten en todellakaan muistanut tarinasta kaikkia loikkia. Itse asiassa jopa ilmeisesti sekoitin sitä johonkin toiseen sittemmin lukemaani, koska olin lopussa hämmentynyt, että "Eikö tässä ollutkaan X?"

Kunnian kantajan päähenkilö on vielä alussa nimetön, palkkamiekkana toimiva ritari. Tarina alkaa hänen rakastettunsa hautaroviolta. Ja jotta harmi ei olisi tarpeeksi suuri, ritari saa heti seuraavana päivänä kaksi kirjettä: toisen isältään, josta hän ei ole kuullut kahdeksaan vuoteen, toisen edelliseltä työnantajaltaan, joka ei ole kovinkaan tyytyväinen siihen, kuinka viimeisin reissu päättyi... Selvitäkseen vähemmällä ritari päättää suunnata tapaamaan isäänsä, mutta matkaan tulee yksi jos toinenkin mutka.

Kunnian kantaja on oikein pätevää, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua seikkailufantasiaa. Pikkuisen romantiikkaa ja noituutta, vähän enemmän miekkailua ja juonittelua. Tämän luki oikein mielellään uudestaankin (ja kyllä, yleisö vähän niinku vaatii sitä seuraavaa osaa, mutta ei mitään paineita, @saruwine  ). Omakustanteisesti julkaistu kirja ei ole saanut ihan ansaitsemaansa näkyvyyttä, joten rynnätkääpäs nyt mastodonin fantasiaihmiset suurin joukoin kirjastoon tai BoD:n kirjakauppaan. Kunnian kantajan kanssa viettää mukavan lukuhetken.

#kirjamastodon

No nih, tuli luettua toi Carl's Doomsday Scenario.

Jännästi tässä tuntui että innostus kirjottamiseen olisi vähän hiipunut? En tiedä koinko oikeasti tekstissä olevia tuntemuksia, vai heijastelinko vain omiani siihen. Yhden editointikerran olisin tähän suonut lisää kun omaan korvaan usea kohtaus oli pientä rivitys- tai dialogi hiontaa vailla.
Mutta samaa pitkälti kun edellinen. Mitkäköhän ne Suomi-Maston lukuhäsit on?
#lukeminen #kirjamastodon #luettuja

#luettuja Vehka Kurjenmiekka: Jouka Lumisalon ihastumisoppi

En osaa sanoa, olisinko tullut muuten tarttuneeksi kirjaan, mutta koska sen kirjamessuilta scifi-seurojen arvonnasta voitin, niin pitihän se roudata kotiin ja lukeakin.

Jouka Lumisalon ihastumisoppi on periaatteessa kirjana kaikkea mistä pidän: viihdettä, spefiä ja onnellisehko loppu. Teos on oikeastaan tarinaltaan nimenomaan viihdekirja: päähenkilöt (nörtähtävä) Jouka ja (suosittu) Leinikki ovat seurustelleet lukiossa, mutta suhde on päättynyt tekstiviestillä. Kymmenen vuotta myöhemmin osat ovat vaihtuneet. Jouka on menestyvä väitöskirjatutkija (onko sellaisiakin?), Leinikki köyhyysrajalla elävä Teatterikorkean drop-out. Genren troopit ovat läsnä: vihollisista rakastavaisiksi, uusi mahdollisuus, näytelty kihlaus.

Viihdyin kirjan parissa ihan mukavasti, vaikka se alkaakin aivan liian hitaasti. Juttu lähtee kunnolla käyntiin oikeastaan vasta sadan sivun jälkeen, kun henkilöistä saa parempaa otetta. Nyky-Helsinkiin sijoittuvan tarinan spefitaso on toimiva: taikuus on luonteva osa ihmisten elämää ja periaatteessa kuuluu jokaiselle, jonkinlaisena syntymäominaisuutena, jonka käyttöä voi treenata. Sitä voi käyttää niin hyvään kuin pahaankin, kuten kirjan edetessä lukija saa huomata. Sinänsä tässä ei tapahdu kovin paljoa, mutta kirjaparin ensimmäisenä osana teos loppuu niin kesken, että luen varmaan seuraavankin.

Lukemisen ohella romaani sai minut pohtimaan kaikkea jokseenkin ulkokirjallista, kuten että toimiikohan tämä kuinka äänikirjana? Kurjenmiekan lause on kaunista, mutta dialogissa on varsin vähän johtolauseita. Ja ehkä vielä suurempana ulkokirjallisena seikkana silmään pisti takakansi, joka sai taas pohtimaan kirjamarkkinoinnin todellisuutta. Jouka Lumisalon ihastumisoppi oli viime vuonna yksi Aula&Co:n markkinoinnin kärkikirjoja, ja takakannesta on aika hyvin häivytetty se tosiasia, että romaani on silkkaa spefiä. Ilmeisesti spefitason korostaminen kannessa on yhä markkinoinnillisesti hasardia, pelkkää feelgoodia on helpompi myydä.

#kirjamastodon

#luettuja Liisa Näsi: Lukko sulaa – työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsiville

Liisa Näsi, jolla näyttää olevan kirjailijuuden lisäksi mm. aikuiskoulutustaustaa, on kirjoittanut opasmuotoisen esseekokoelman, joka toimii mainiosti sisäänheitto-oppaana kirjoittajuuteen ja kirjailijuuteen. Tekstikokoelma on oikein hyvä – ja samalla olin pikkuisen väärä lukija. Tässä oli hyvin vähän minulle uutta, joskin tiettyjä tärkeitä muistutuksia. Vaikkapa luovan flaneerauksen tai kirjoitusrutiinien merkityksestä.
Kirja on selkeämmin aloittelevalle kirjailijalle – tai siitä haaveilevalle – suunnattu, eli en saanut ihan sitä, mitä etsin: työnohjausta kirjalijaidentiteetin lipsuessa hatarilla pitkospuilla. En oikein myöskään osaa allekirjoittaa "kirjoittamisen paloa", se on jotain muille tarkoitettua.

Mutta joo, hyvä opas kohderyhmälleen.
#kirjoittajamastodon #kirjamastodon

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä (suom. Kaisa Ranta) #luettuja

Helsingin kirjamessuilla törmäsin Hertan osastolle silleen "hei teillä on tuo ohjelmalehti, missä ihmeessä on scifiseurojen osasto??" ja kun osasto löytyi kartalta, seuraava toiveeni oli "noniin, myy mulle jotain."

Ovi joka sydämessä myytiin minulle suunnilleen lauseella "fantasiakoulu ja raaka murha". Olen joskus niiiiin helppo.

Lyhyesti kuvattuna, Harhateiden lapset -sarjan aloitusosassa tutustutaan sisäoppilaitokseen, johon vanhemmat lähettävät lapsensa/nuorisohenkilönsä, jotka ovat syystä tai toisesta palanneet löytämästään satumaasta (joita siis on monensorttisia), eivätkä enää oikein sopeudu normaalielämään. Koulun uusin oppilas on 17-vuotias Nancy, joka on viettänyt aikaa Vainajien Salongissa, ja löytänyt sieltä rauhan, jota meidän maailmassamme voi vain toivoa. Kun koulussa tapahtuu murha, kuolleiden kanssa seurustellut tyttö joutuu tietenkin silmätikuksi.

Minulle tämä oli oikein hyvin osunut pieni fantsuromaani. Viihdyin mainiosti. Ei liian lälly eikä helppo, mutta aika huoleton ja helppolukuinen. YA:ta vai aikuisille, en osaa sanoa. Selkeästi osa sarjaa. Tässä osassa ollaan lähinnä koulussa, mutta ilmeisesti seuraavassa osassa (joita on ainakin kymmenen, jos Hertta vain jaksaa suomentaa) ollaan taas sitten enemmän kauhuelokuvasta inspiroituneessa "satumaassa". Kauhena syvälle mihinkään ei pienoisromaanin mitassa ehditä, mutta taustalla on selkeästi pitkän tovin mietittyjä maailmoja. Luen kyllä seuraavankin.

" 'Entäs sitten vaikka Narnia?' Christopher kysyi. 'Ne tyypit kulkivat kaikenlaisista eri ovista ja päätyivät aina ison puhuvan leijonan luo.'

'Se johtuu siitä, että Narnia on kristillinen allegoria, joka on vain olevinaan fantasiasarja, senkin ääliö', sanoi yksi muista pojista. 'C. S. Lewis ei koskaan kulkenut yhdestäkään ovesta. Ei hän tiennyt miten se toimii. Hän halusi kertoa tarinan ja oli varmaan kuullut meidän tapaisista lapsista, ja sitten hän keksi juttuja. Sitä kaikki ne hiton kirjailijat tekivät. Keksivät juttuja, ja sitten heistä tuli kuuluisia. Me kerroimme totuuden, ja sitten meidän vanhempamme sulkivat meidät tänne parempien pentujen hourulaan.' "

#kirjamasto #kirjamastodon #fantasiakirjallisuus

#luettuja #kirjamastodon
Olimme vuosia sitten Reetan kanssa samaan aikaan eräällä Anne Leinosen romaani(verkko)kurssilla. Reetalta oli mukana pätkiä nuortenromaanikässäristä. Minulla myös. Siitä tosin tuli Öidenvartijan kirja, mutta niin. Molempien kässäreiden matkalla on tainnut jokunen sorsa uida sillan alitse.
Joka tapauksessa, kun viime kesänä ostin Harhakodon Ropeconista, hönkäisin Hertan väelle silleen järkevästi: "Tää on se iloinen nuortenkirja itsemurhakultista!"

Määritelmä on kestänyt aikaa, tosin lopputulos ei ole välttämättä kauhean *iloinen*. Toiveikas toki, ajoittain koominenkin, mutta ei iloinen. Ani on koulukiusattu lähiöteini, jonka äidilläkin on elämänhallinta vähän kateissa. Ani purkaa vihaansa maailmaa kohtaan kirjeeseen, jonka rypistää ja heittää menemään. Mutta kirjeen nappaakin nokkaansa pullasorsa, joka vie sen mennessään. Ja suureksi ihmetykseksi tuo vastauskirjeen Ikiltä, joka asuu ihmeellisessä Lintukodossa. Eikä mikään todellisuus ole enää aivan totta.

Tämä on mainio lyhyt nuortenkirja. Aikuislukijalle juoni avautuu melko aikaisin, mutta Anin ja Ikin puolesta saa silti jännittää.
Karin Niemen kansi sopii tarinaan mainiosti, yksi suosikkejani hänen kansistaan, sanoisin.

Tulipa kotimatkalla lukaistua jännin kirja toviin. Jussi Pakkasen Usvain oppi -sarjan avaus Punaiset kuningattaret.
Jännän kirjasta tekee etenkin projektin muoto: kirjaa ei voi ostaa. Sen voi vain saada kirjailijalta, numeroituna ja signeerattuna kappaleena. Ja katsokaa leimaakin! Kunnioitettavaa omistautumista tekemiselle.

Kaiken tämän päälle romaani on vieläpä vetävä. Luin käytännössä kertaistumalta junassa. Kirja on hengeltään jossain 60-lukulaisten poikakirjojen ja 2000-luvun taikakouluseikkailujen välimaastossa, inasen mustavalkoinen muttei kuitenkaan leimallisesti nuortenkirja.
Takakannesta: "Kaukana jossain Suomen perukoilla sijaitsee kaksi elatuskoulua, yksi pojille ja toinen tytöille. Niihin hakevat kaikki. Sisään pääsee harva. Koulun käyneet eivät paljasta, mitä siellä tapahtuu.
Mikko Lyhde epäonnistuu pääsykokeessa. Hän keksii voivansa hakea myös toiseen kouluun.
Hän onnistuu.
Ainoana poikana usean sadan tytön keskellä oleminen saattaa vaikuttaa unelmalta. Hevosenkengän kultaisuus ei kuitenkaan lohduta kaviosta saajaa."

Äitini luki tämän ensin ja antoi "se oli hyvä" -tuomion, joka sai minut uteliaaksi. Paljon lukeva mutta nirso melkein-kasikymppinen ei ole mikään spefin suurkuluttaja, joten kirja oli onnistunut jossakin.
Ja joo, romaani on hyvä. Pikkunillitystä 60-luvun ajankuvakysymyksistä ja ajoittaisesta kielenhuollon tarpeesta, muttei sen enempää kuin monella kustantajien myllyn läpi käyneellä.

Suosittelen hauskaa fantasialukupalaa kaipaaville... jos satutte saamaan kirjan jostakin käsiinne. Teos on kuin Usvakielon koulu: näyttäytyy vain harvoille onnekkaille. (minä törmäsin kirjailijaan discordissa fandomin kanavalla, muistaakseni)

Lisäys: kuten kirjailija alla täsmentää, hankintaehdotus lähikirjastoon voi toimia taikasanana.

#kirjamastodon #fantasia #indiekirja #luettuja

#luettuja Katharina Hagena: Omenansiementen maku
(tai Le Goût des pépins de pomme, koska luin ranskankielisen käännöksen).

Ysärin loppu Pohjois-Saksassa. Kolmeakymppiä lähentelevä Iris on kirjastonhoitaja, joka ei enää lue. Hän matkustaa lapsuutensa kesien pikkukaupunkiin Bootshaveniin isoäitinsä hautajaisiin ja saa yllätyksekseen kuulla perineensä suvun talon. Iris aikoo vakaasti luopua perinnöstä, mutta muutamat talossa vietetyt päivät heittävät hänet muistojen pyörteeseen, jossa käydään läpi koko suvun historia ja tehdään rauhaa paitsi tragedioiden myös nykyisyyden kanssa.

Nuhjaantunut pokkari on ihan omasta hyllystä poimittu. Teki välillä mieli lukea jotakin ns. yleistä kaunoa. Tykkäsin tästä kovasti, kun luin ensimmäisen kerran, joskus yli 10 vuotta sitten.
Nyt vaikutus ei ollut ihan samanlainen, mutta kirjassa on kiinnostavaa sen rakenne: teos kerrotaan lähes kokonaan takaumina. Ne risteävät monessa tasossa, ne ovat Iriksen muistoja, muiden kertomaa, kuulopuheita. Suvun naisten historiaa, rakkauksia ja menetyksiä. Nuorena kuolleiden kädenjälki jälkeenjääneissä. Nykyisyys, muutamat kesäpäivät ja orastava romanssi ovat vain löyhä kehys kaikelle muistamiselle... ja ehkä etenkin unohtamiselle. Unohtaminen ja muistojen suhde todellisuuteen ovat romaanin kantavia teemoja.

Nykypäivä, sosiaalisesti kömpelö mutta sanavalmis Iris ja hänen lapsuudenystävänsä Max tuovat lempeänhumoristisen tason tarinaan, jossa menneisyys kantaa myös paljon surua, jopa julmuutta.
Kirja ei siis jätä surulliseksi, hieman haikeaksi tosin.

Kyllä tätä voi suositella. Kiva, lyhyt, kesäinen lukuromaani. Suomipainoksen kansi on muistaakseni hyvin samankaltainen.

(Päällimmäiseksi jäänyt kysymys lienee kuitenkin: Eikö talossa ole pesukonetta?)

#kirjamastodon #kirjadontti #kirjafedi

#luettuja Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut (suom. Marjakaisa Matthiasson)

Näin lentsuisena on kiva vuoroin kuunnella, vuoroin lukea jotain, mihin ei tarvitse kauheasti aivokapasiteettia. Muistan sinut sopi oikein hyvin tarkoitukseen.
Syrjäiselle islantilaissaarelle saapuu yliopistossa tutustunut kaveriporukka, hautajaisiin, sillä yksi heistä on kuollut. Kaikki ei mene suunnitellusti, ja ruumiita tulee lisää, kun seitsemän vuoden takainen katoamistapaus nousee pinnalle.

Juoni oli kaikissa loikissaan suhteellisen hyvin kudottu, mutta olin yllättynyt siitä, että tämän käänteitä on pidetty yllättävinä. Kaikki selitettiin mukavasti kohdilleen (poliisi ei selvittänyt mitään, vaan ihmiset avasivat sydäntään) ja useimmat käänteet näkyivät kaukaa. Oikeastaan vasta jälkisanojen käänne oli jollain tapaa odottamaton. Oikeuslääkärin ihmissuhdejuoni taas oli silkkaa saippuaa.
Mutta kirja veti ihan hyvin ja kaikessa älyttömyydessään oudon uskottavasti. Tukevat kolme tähteä.

Plussaa eksyneenä hortoilevasta robotti-imurista.

#kirjamastodon