Länkytän vielä vähän, koska aihe tulee niin iholle. Samaan aikaan koitan löytää omia liikkumistapoja uudestaan. Liikuin aika paljon aiemmin, mutta alamäki alkoi, kun käyttämäni mummokuntosali senioritalon alakerrassa meni konkkaan. Sen seurauksena päädyin näille tavan saleille, joissa suurin osa kävijöistä on puolet mua nuorempia ja noista nuorista 80% sellaisia normiin kuuluvia sporttailijoita. Sitten tuli eteen liikkumiskieltoja silmäleikkausten takia, sen jälkeen oli nilkan leikkaus. Kesken jalkaleikkauksesta toipumisen sairastui leikkaamaton silmä ja taas tuli liikkumiskielto joksikin aikaa, sitten iriitti pyöri silmässä ja se reagoi fyysyseen rasitukseen.

On mennyt neljä vuotta niin, että vähän välillä liikun, mutta sitten kumminkaan en, koska tulee jokin häiriötekijä. Talvi on oma lukunsa, koska mikään talviliikunta ei suju, suksilla tai luistimilla en pysy pystyssä (en ole oppinut luistelemaan, koska toinen nilkka on aina ollut rampa).

En ollut mikään erityisen liikkuva lapsi, koska olihan se rampa nilkka mulla jo lapsena. Jalan tilannetta ei kukaan älynnyt, kaikki mun kömpelyyteni laitettiin lihavuuden piikkiin. Koululiikunta takoi päähän, että olen huono ja laiska enkä voi ollakaan mitään muuta kuin huono - paitsi jos muutun kokonaan toiseksi, eli laihdun. Alkoinkin liikkua enemmän vasta aikuisena, kun erinäisten elämänmuutosten jälkeen olin laihtunut yli 30 kg. Silloin pystyin menemään esim. tuolle seniorisalille. Nyt olen 15 vuodessa lihonnut 10 kg, ja omissa mielikuvissa olen lihava, vaikka olen normaalipainon ylätajalla. Oma mielikuva lihavasta minästä ei yhtään auta liikkumisessa.

Koululiikunnassa mun aikaan ei opetettu oikein mitään, ei ainakaan niin, että huonosta liikemuistista kärsivä olisi oppinut. Jotenkin olisi pitänyt jo osata, ja sitten tunnilla osoittaa osaamisensa. Siksi mua suututtavat/ahdistavat edelleen kaikki ”tee tämä liike, niin olet kunnossa” -tyyppiset vaatimukset ja testit. Kokemuksesta tiedän, etten osaa tehdä uutta liikettä kuin monien monien toistojen ja oikean, ihmiseltä saadun ohjauksen jälkeen. Noissa ihmisohjauksissakin helposti käy niin, että vain jännitän ja pelkään paljastuvani täysin uuvatiksi (sitähän olin koulussa vuodesta toiseen). Se itse tekeminen ei tunnu yhtään kivalta, koska jollain tasolla palaan peruskoulun voikkatunnille.

Siispä mä näen nämä kuntotestit liikunnan ammattilaisten pelinä. Helppohan heidän on valikoida jokin liike, joka heidän käsityksen mukaan mittaa tätä ja tuota. Ehkä mittaakin, mutta mitä sitten, entä jos se mitattava ei vaan pysty liikettä tekemään? Miten silloin mitataan? Ja missä kohden liikkumisesta tuli jotain muuta kuin liikettä - tarkkoja ”kädet tämänlevuiseen asentoon, jalat tuohon kulmaan” -asemointeja? Jos olet huono liikkuja, niin miten kuvitellaan, että nämä tällaiset kannustavat tai auttavat liikkumaan?

Kokeilin siis liikettä tänä aamuna, eilen olin katsonut sen pariin otteeseen. En muistanut kunnolla. Punnertaminen sattuu ranteisiin, ei mitään mahdollisuutta, että hetken voisin olla yhden käden ja kahden jalan varassa. Olkapäät ovat niin jäykät, ettei läpsy selän taa kunnolla onnistu. Tätäkö sitten pitäisi veivata, ei todellakaan motivoi.

Kas, jutun kommenttikentässä kuuluu ilmeisesti ääni todellisuudesta:
”Haluan kommentoida muunneltua punnerrustestiä. Työterveyshuollossa toimivana olen teettänyt tätä testiä lukemattomia kertoja. Valtaosa testatuista saa tulokseksi kuntoluokka 1. Mielestäni testi on laadullisesti hyvin vaikea tehdä. Esim. punnertaminen lattiatasosta vartalo suorana ei suurimmalla osalla ihmisistä onnistu. Olen yllättynyt, että tämä testi on valikoitunut tähän.” (Kuntoluokka 1 on huonoin, jossa esim. he, jotka eivät ole saaneet yhtään punnerrusta).

#kehonkuva #lihavuus