Oksana Vasjakina: Aro (suom. Riku Toivola)

No nyt oli niin hyvä kirja, ettei tästä ole hennonnut kirjoittaakaan. Oon pari päivää haudutellut lukukokemusta, mutta voi olla, etten vieläkään onnistu tekemään sille kunniaa.

Aro on toinen osa Vasjakinan omakohtaista, kuolemaa käsittelevää romaanitrilogiaa. Sarjan ensimmäisessä osassa (Haava) Vasjakina pohti vaikeaa suhdetta äitiinsä, ja vaikka tunnistin kirjan hienouden, ei se jostain syystä tehnyt muhun kovinkaan kummoista vaikutusta. Tartuin myös Aroon vähän epäluuloisena, mutta sehän vetikin mukanaan niin, että kirja oli pakko lukea päivässä, käytännössä yhdeltä istumalta. Muistelisin Haavan keskittyneen vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen aika suoraviivaisesti, kun taas tässä samaa aihetta lähestytään esimerkiksi rikollisuutta, köyhyyttä ja väkivaltaa tutkaillen – ja kaikki näistä ovat ainakin Vasjakinan kerronnassa voimakkaasti ylisukupolvisia. Jollain tapaa Vasjakinan tekstistä tulee mieleen Édouard Louis, mutta samalla Arossa on jotain hienoa ja täysin omalaatuista. Ehkä omaleimaisuuden tuntu liittyy siihen, miten sukupuolittuneina väkivaltaa ja osin myös köyhyyttä kuvataan. Molemmat näyttäytyvät selvästi maskuliinisina, ja toisin kuin Louis lähestyy Vasjakina aihetta kaksinkertaisesti ulkopuolisena, sillä sen lisäksi, että hän on erkaantunut kasvuympäristöstään, ei hän naisena ja tyttärenä koskaan tunnu voivan päästä isäänsä kunnolla kiinni. Toisaalta hänen lesboutensa monimutkaistaa suhdetta sekä äitiin/naiseuteen että isään/mieheyteen, ja voisikin olla kiinnostavaa lukea myös Haava pian uudestaan. Niin tai näin, Vasjakina kuvaa erityisen tarkkanäköisesti työväenluokkaista ja paremman sanan puutteessa perifeeristä maskuliinisuutta, mikä on virkistävää, koska oon tällaista etsiessäni aika usein törmännyt tehtaanpiippuihin tai muihin kaupunkimaisuuksiin. Missäköhän olisi viimeksi ollut jotain samaa, ehkä Nina Gimishanovan Tatkossa. Sitäkin lukiessa tuli sellainen olo, että mähän tunnen nuo tyypit, heidät voisi kuvitella omille kotikulmille tai sukulaisten muisteloihin ja tarinoihin.

Isän rinnalla ympäristö eli aro tuntuu suorastaan toiselta päähenkilöltä. Se elää, hengittää, tukahduttaa ja on olemassa ihmisestä irrallisena. Vasjakina kirjoittaa hienosti myös teistä ja ihmisistä, jotka elävät tai työskentelevät paikoissa, joista pääsee toisiin paikkoihin vain loputtoman pitkiä, suoria ja ehkä valottomiakin teitä pitkin. Jostain syystä oon hirveän kiinnostunut maantieteellisestä etäisyydestä ja siitä, kun joku paikka on kaukana kaikesta. En itsekään ole kotoisin sen pienemmästä paikasta kuin moni muukaan, mutta mun syrjäseutulaisen identiteettiin ovat vaikuttaneet todella paljon olemattoman huonot bussi- ja junayhteydet ja se, miten kaukana, siis kilometreissä ja matka-ajassa, vaikka Helsinki mun lapsuudenkodistani oli. Onhan maaseutua Helsingin ympärilläkin, mutta on jotenkin kiinnostava ajatus olla myös fyysisesti syrjässä tai kaukana. Tämän Vasjakina vie tekstissään äärimmilleen kuvatessaan isänsä kanssa Venäjän halki tekemiänsä rekkamatkoja.

Kaiken edellä mainitun lisäksi Aro on kirja myös häpeästä. Kertoja-Vasjakina ei kerro, onko hän varsinainen luokkanousija, mutta kulttuurisesti hän on jotain aivan muuta kuin vanhempansa, onhan hän runoilija ja opetellut kulkemaan kaupungissa. Välillä kertoja häpeää itseään ja omaa kaupunkilaistumistaan, toisinaan karkeasti käyttäytyvää ja sanomattomista säännöistä piittaamatonta isäänsä. Ja sitten onkin taas aika hävetä sitä, että huomaa häpeävänsä toista. Kertoja ei kuvittele olevansa vanhempiaan parempi, mutta joissain hetkissä hänen kuvataan tietävän heitä enemmän ja että se on hänelle kivuliasta. Erityisen hyvin mun mieleeni on jäänyt esimerkiksi kohtaus, jossa kertoja kävelee kaupungilla isänsä kanssa, ja isä näkee cocktailbaarin mainoksessa mojiton. Isä ei tiedä, mikä mojito on, mutta silminnähden innostuu konseptista: kiinnostava kaupunkilainen juoma kaupunkilaisessa cocktailbaarissa, kaupunkilaistuneen tyttären seurassa, miksipä ei. Isä ja tytär menevät baariin ja tilaavat mojitot, mutta vain tytär ymmärtää, ettei mojiton valmistamisen pitäisi kestää viittä minuuttia enempää. Juomia ei kuulu, koska tarjoilija ei ole katsonut heidän sopivan baarin asiakkaiksi ja toivoo heidän älyävän poistua. Tytär ei kestä ajatusta siitä, että isä saisi tietää, mistä kiikastaa. Heistä enemmän kaupunkilaisena ja ihmisenä, joka tietää, mikä mojito on, kokee hän tehtäväkseen suojella isää ja puhuu heille juomat, ja lopulta isä kiskoo omansa muutamassa sekunnissa antamatta edes jäiden sulaa ja ihmettelee, miksi ihmiset maksavat niin paljon jostain niin yksinkertaisesta. Tilanne on kertojalle mahdottoman raskas tavalla, jota isä ei edes huomaa, ja kertoja tietenkin kokee epämääräistä syyllisyyttä koko ajatusketjusta. En tiedä, miksi koin kohtauksen niin hienoksi, että halusin referoida sen kokonaisuudessaan, en ole jaksanut tai ehtinyt ajatella kaikkia sen mahdollistamia tulkintoja tai merkityksiä. Vasjakina ylipäätään alleviivaa aika vähän, joten kirjassa on paljon vastaavia hienouksia. Kannattaa siis lukea!