Olen seurannut pidempään tiliä @auschwitzmuseum. Se luettelee ja näyttää kuvia Saksan keskitysleireille joutuneista, sekä mainitsee heidän kohtalonsa. Saksalainen tehokkuus dokumentoida kaikki mahdollisti tuon.
Miksi seurasin sitä, historiallisen sosiaalipornonko takia? Enemmänkin siksi, että totuus ei unohtuisi — vaikka minulla onkin hyvin selvä käsitys siitä mitä natsisaksa teki ja mihin se kykeni.
Minä en ole ns. kukkahattu. Siksi olikin hienoinen yllätys 60 vuotiaalle, joka on aina elvistellyt tuntevansa itsensä, niin hyvässä kuin pahassakin, varsinkin puutteiden suhteen, että nuo lyhyet postaukset alkoivat vaikuttamaan minuun ahdistavasti. Siis niissä ei ole mitään raflaavaa, eikä mässäilevää. Kuva ja lyhyt maininta syntymäajasta, nimestä, koska on viety leirille ja milloin kuoli tai kuoliko.
Mutta löysin itseni jokaisen postauksen yhteydessä laskemassa ikää ja kuinka (pääsääntöisesti) lyhyen aikaa leirillä ehti olemaan ennen kuolemaa — vai siirtyikö purkualueelta suoraan kaasukammioihin. Jokainen kuolema on aina tragedia, mutta lasten kuolema oli se, joka alkoi ahdistamaan. Ongelma ei ollut teksti. Ongelma oli kuvat, joka muutti sinänsä steriilin tekstin eräällä tavalla henkilökohtaiseksi.
Joten lopetin äsken tilin seuraamisen.
Mitä tulee kohdeyleisöön, niin ehkä en ollut sitä. Minä en tarvitse muistutusta siitä kuinka puhdasta pahuutta natsiaika oli. Minä tiedän myös tasan tarkkaan, että ihmiskunta on kykenemätön oppimaan historiastaan ja muistin kesto on noin kolme sukupolvea. Mutta minua ahdistaa jäytävä ajatus, että jos syötettä seuraisivat sellaiset, jotka muistutusta tarvitsisivat, he vain naureskelisivat ja pitäisivät sitä hyvänä läppänä.
#historia #natsisaksa #kansanmurha #ihmiskunta
Kirjavinkit
Jussi Ahokas
Jason Robinson 🐍 🍻 🚴
Hankori
lipputankodon
Jakke Flemming
Dragofix