Erämailla
Jos Kansallispuistojen kutsu oli runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetulta Tomi Kontiolta yllätysveto, niin Erämailla on odotetumpi teos. Kuten monilla muillakin retkeilijöillä on käynyt, Kansallispuistojen polkujen jälkeen Kontio ja hänen poikansa haluavat kauemmas erämaahan. Tämä kirja kertoo siitä. Jalkojen lailla mielikin haluaa kulkemaan polkujen ulkopuolelle vapaan ajattelun maastoon. Niinpä kirjassa ollaan 2020-luvun retkimaastojen rinnalla esimerkiksi hammaslääkärin […]
Rovaniemelle suuntautuneen työreissun päätteeksi lähdin muutamaksi päiväksi kävelylle Hammastunturin erämaa-alueelle, jossa en aiemmin ollutkaan käynyt. Ajatuksena oli kävellä erämaa-alueen halki Lemmenjoen kansallispuiston reunalle Inari-Kittilä -maantielle, ja kilometrejä kertyikin alueen läpi 91, eli ihan riittämiin.
Aloitin reissuni perjantaina 6.9. Hektisten työviikkojen jälkeen hyppäsin Rovaniemeltä Ivalon suuntaan menevään bussiin, ja jäin Kakslauttasessa, jossa minua odottelikin jo taksikyyti. Taksi vei minut Kutturan suuntaan Pahaojan parkkipaikalle (105€), mihin saavuin seitsemän maissa illalla. Siihen loppui kiire kuin seinään.
Pahaojan Kultalaan oli vain kilometrin kävelymatka. Olin ollut siinä luulossa, että autiotupa siellä olisi ollut museoitu ja suljettu, mutta kyllä se vaikutti ihan käytössä olevan, joten teltan sijaan menin tupaan ensimmäiseksi yöksi.
Pahaojan vanha kultala on muuten se paikka, mistä Lapin Kulta -nimi on peräisin. Täällä nimittäin sata vuotta sitten kaivoi kultaa tuon niminen yritys, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, ja jonkun ihmeellisen käänteen kautta Tornion Panimo osti firman, ja alkoi kullankaivuun sijaan myydä olutta tällä nimellä.
Seuraavana aamuna lauantaina pääsinkin varsinaisesti liikkeelle, ja lähdin kohti Ivalojoen Kultalaa. Tämä 12 kilometrin pätkä onkin käytännössä ainoa merkitty reitti alueella, ja jos idän suunnasta haluaa Hammastunturille päästä, on oikeastaan pakko kulkea Kultalan kohdalla olevan Ivalojoen ylittävän riippusillan kautta – muuta ylitystä ei oikein ole. Alun aika tavallinen kangasmetsä muuttui reitin puolivälin tienoilla kiinnostavammaksi tunturiylängöksi, ja Patatunturin kohdalta pääsikin jo tiirailemaan ihan kunnon avaria tunturimaisemia.
Ivalojoelle saavuttaessa avautuikin sitten yksi klassisista Lapin maisemista. Näkymä jylhältä kalliolta alas joelle on sellainen, jota melkein asiakseenkin kannattaa tulla katsomaan.
Itse Kultala on kokonaan museoaluetta. Kultalan komea statiooni ja monet muut rakennukset ovat peräisin vuodelta 1870, kun alueelle suuntautui Lapin ensimmäinen kultaryntäys. Koko Ivalojoen varsi oli silloin täynnä pienempiä valtauksia, ja kruunun miehet taas päivystivät päärakennuksella. Väkeä saapui tänne korpeen niin paljon, että hetkellisesti Kultala oli varsinaisten kaupunkien jälkeen Lapin suurin asutuskeskittymä. Koko homma oli ohi muutamassa vuodessa, kun kultasaalis jäikin paljon odotettua heikommaksi. Jäi kuitenkin rakennukset ja tarinat.
Yövyin täälläkin autiotuvassa, taas sain olla yksin. Naapurin vuokrakämppään saapui illalla kaksi naista, eli en nyt sentään ihan yksin koko tontilla ollut. Edellisvuonna oli kuulemma ollut samaan aikaan piha täynnä telttoja, joten miksihän nyt oli näin rauhallista?
Kultalasta lähdin seuraavana aamuna itse varsinaiseen kohteeseeni, tunturierämaahan. Heti Kultalan jälkeen rinne nousee jyrkästi ylöspäin, ja maisema muuttuu toisenlaiseksi kun päästään varsinaiselle tunturiylängölle. Kuljin Pietarlauttasen huipun kautta Hammastunturin juurelle Ahven-Kuivakko -järvelle, jonka rannalle laitoin telttani. Täältä perusleiristä kävin sitten huiputtamassa Hammastunturin.
Saman järven rannalla asui myös kaksi lapinpöllöä, jotka ilmeisesti eivät olleet mielissään siitä, että olin tullut niiden kotikulmille. Ne nimittäin hämärän tultua säikäyttivät minut pahasti, kun yhtäkkiä lensivät pääni yli rääkäisten ja jäivät liitelemään moneen kertaan pään yläpuolelta lennellen. Eivät kai oikeasti olleet kimppuun hyökkäämässä, mutta siltä se aluksi vaikutti.
Seuraavana päivänä lähdin Appistunturia kohti. Olin ajatellut, että josko tekisin saman kuin edellisenä yönä, ja laittaisin telttani jonkin järven rantaan, mistä voisin sitten huiputtaa Appistunturin. Saavuin Appisjärvelle, mutta siinä ei oikein ollutkaan sellaista rantaa, johon olisin halunnut teltan laittaa, joten muutin suunnitelmaa ja päätin kiivetä suoraan Appistuntureille pohtimaan asiaa. Appis olikin oikein kaunista maastoa, vähemmän karu ja kivinen kuin Hammastunturi, vaikka kuivaa oli täälläkin.
Kuivuuden seurauksena tunturipurot olivat kaikki kuivina, joten ylämaastoonkaan ei voinut veden puutteessa jäädä. Niinpä kävelin Appistunturin pohjoisrinteelle, ja laitoin teltan tuulilta suolaiseen paikkaan, josta viitsin vielä käydä alhaalla laaksossa vettä hakemassa.
Kuivuus vaivasi kaikkialla muuallakin erämaassa. Koivut olivat monin paikoin pudottaneet lehtensä ihan vain kuivuuden vuoksi, ja puuruskaa ei pääse syntymään. Myös suot pääsi usein kävelemään kuivin jaloin. Lämpötila oli koko ajan yli kahdenkymmenen, vaikka syyskuu on kohta puolivälissä – tämä ei todellakaan ole normaalia, paitsi valitettavaa uutta normaalia.
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa pohjoiseen, ja nousin monta kilometriä pitkälle Ráhpesoaivi -tunturille. Kuljin tunturin läpi ja laskeuduin laaksoon lounaalle. Jätin rinkkani niille sijoille, ja tein vain pikkureppu selässä retken muutaman kilometrin päässä sijaitseville rotkoille. Rotkot olivat näkemisen arvoisia, ja maasto matkallakin vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Irrajärven rannalla näin etäältä ainoat ihmiset Kultalan jälkeen: taisi olla paikallisia kalastajia laavun alla, ja vastarannallakin näkyi ison kodan ympärillä liikettä. Oli erämaassa siis sentään muitakin.
Näissä maisemissa muuten erämaata halkovat monet poroaidat, joita ei ollut ainakaan minun karttaani merkitty. Niistä pääsi kyllä portin kautta tai sopivasta paikasta alta ryömimällä läpi, mutta ehkä hyvä ottaa liikkuessa huomioon.
Palattuani takaisin pystytin telttani lähimaastoon nimettömälle pienelle järvelle, jolla vietin reissun viimeisen erämaayön. Ruokaa ja aikaa olisi ollut pari päivää pidemmällekin reissulle, mutta tämä meni nyt luontevasti näin. Erämaassa oli monipuolista maastoa ja koko ajan sai olla täysin omassa rauhassaan.
Seuraavana aamuna laskeuduin ylängöltä alas Suivakkojärville, ja söin lounaan niiden välistä löytyvässä autiotuvassa.
Autiotuvalta suuntasin vielä tunturin yli ulos erämaa-alueelta, ja lampsin erilaisia teitä pitkin järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin Menesjärven Hotelli Korpikartanoon, jossa oli tarjolla ruokaa ja sauna. Hotelli olikin yllättävän myönteinen tuttavuus, siistit, hyvin varustellut huoneet, oma saunavuoro isossa saunassa ja hyvä aamiainen. Kolmen lajin päivällisenkin laittoivat minulle, vaikka olin ravintolassa ainoa päivällisvieras.
Kyllä taas kannatti lähteä.
#vaellus
Ai niin, listasta unohtui n. 400 g pähkinöitä, joita tykkään ripotella aamupuuron päälle.
Mustikat ja puolukat tarjosi metsä.
Syötyä:
Paketti makkaraa, Vöneriä (kuivatin itse, jatkoon), 400g Risellan valmisriisiä (vähän painavaa, mutta jatkoon), 8 minitortillaleipää (medium sittenkin parempi). Kolme tölkillistä itsekuivattua hernaria, 1 2/3 Koskenlaskija-juustoa, 6 jälkiuunipalaa, pastaa, herneprotskua ja mustapapurouhetta, chilirouhetta, 8xBlå Bandin keittoja. 4 omenaa, pussillinen mangosuikaleita, Lidlin viinikumit, 1 1/2 Ritter sport suklaalevyä, suklaa- ja eväspatukoita. Puuroa ja pikakahvia.
Viikon vaelluksen jälkeen jäi ruokaa yli:
Pieni annos pastaa, hillitön määrä herneprotskua ja mustapapurouhetta, yksi Blå Bandin tomaattibasilikakeitto (l. pastakastike), ripaus chilirouhetta, 1/3 Koskenlaskija-juusto, 2 jälkiuunipalaa, 2 annoskaakaota, tilkka Jallua (*) ja yli puolet mukaan pakatusta oliiviöljystä.
Myös, pikakahvia 2-3 kuppiin mustaa eliksiiriä ja parin aamun puurot (huijasin ja karkasin metsästä päivän etuajassa punaviinin ääreen).
Erämaattaako?
"Aarto kuitenkin toivoo, että erämaahan lähtevät ymmärtäisivät varustautua paremmin, sillä pahimmillaan erämaahan on lähdetty kolmen desin vesipullon kanssa päiväkävelyyn sopivissa varusteissa."
Olen vuosien ajan näihin aikoihin vuodesta, syyskuun alkupuolella tai puolivälissä, varannut itselleni aikaa viikon reissulle jonnekin ulkoilemaan, ja melkein aina olen lähtenyt Lappiin. Niin tänä vuonnakin, tällä kertaa kohteena oli Inarin ja Utsjoen kuntien alueella sijaitseva Muotkatunturin erämaa, jossa ennen en ollutkaan kulkenut, ja jota monien tiedän pitävän suosikkialueenaan.
Enkä ihmettele, upeaa tunturiylänköä ja muutakin vaihtelevaa maastoa riittää loputtomiin, eikä muista kulkijoista juuri ole riesaa. Mitään matkailuinfraa ei itse erämaa-alueella käytännössä ole, paitsi muutama satunnainen poro- tai pyyntikämppä (jotka eivät sattuneeet omalle reitilleni), ja 1960-luvulla puihin merkitty Inarista Karigasniemeen ulottuva reitti, joka on kyllä nykyisinkin ihan hyvin tallattu polku.
Tämän vuoden reissun erityispiirteisiin kuului vuodenaikaan nähden aivan outo lämpö: kun joskus näihin aikoihin tulee jo ensilumi, nyt yölläkin oli toistakymmentä astetta. Onneksi uskoin sääennusteita, ja otin mukaani kesämakuupussin. Lämpötiloista seurasi se, että lentäviä ötököitä oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen paljon. Yleensä niistä ei ole riesaa, mutta nyt jotkut kuuluivat jopa jättäneen reissunsa kesken niistä suivaantuneena. Onneksi kuivuus ei kuitenkaan ollut riesana, kuten vuosi sitten.
Lähdin liikkeelle illansuussa Muotkanruoktusta, jonka eteen Rovaniemeltä lähtenyt bussi seitsemän tunnin matkan jälkeen sopivasti saapuu, ja kuljin matkalla yöpyen tuntureita pitkin kohti alueen korkeinta tunturia Kuárvikozzâa. Kuárvikozzân läheisyyteen saavuttuani kuitenkin sumu ja pilvisyys oli sen verran kovaa, että jätin sen huiputtamisen tekemättä, ja jatkoin matkaani edelleen kohti suurta Stuorrávžin kanjonia. Stuorrávžista taas lähdin Karigasniemen suuntaan, ja viimeisen päivän kävelyksi tuli peräti 27 kilometriä, koska kun kerran kävellään niin miksi ei käveltäisi kunnolla? Ainoastaan viimeiset kymmenen kilometriä ennen Karigasniemeä olivat aika tylsää ja märkää maastoa, muuten sai kävellä upeissa ja kiinnostavissa maisemissa.
Muotkatunturin erämaahan tulee varmasti toistekin lähdettyä, nyt kun on alue on tullut katsastettua. Karigasniemen Guossi-hotellille annan erityissuosituksen: norjalaisia asiakkaita taitaa olla kiittäminen siitä, että tuollaisessa tuppukylässä on noin tasokas hotelli ja ravintola. Sinne päätin Muotkanruoktulta lähteneen reissuni, kävin suihkussa, syömässä ja vuodevaatteiden välissä nukkumassa, ja aloitin melkein vuorokauden mittaisen kotimatkan.
Ensimmäinen ruskavaellukseni kutsuu. Sääennusteen mukaan pakkasta ei ole luvassa.
Kirjavinkit
Lari Lohikoski
El Pregoner del Metall
Niklas
Juha Haataja