Woodstockin aikaan elelin ensimmäisen kesälomani loppua. Nyt toiseksi viimeinen kesälomani on jo ohi. Siinä riittävästi ikähaarukkaa tarjolla. Aikuistumista odottelen edelleen.
Metsä. Järvi. Kivet. Kukkulat. Niissä viihdyn, vaikka melko taidoton mainituissa ympäristöissä olenkin.
Mieluummin kirjoitan, kuin sanon sanottavani ääneen. Pelkään suurille ihmisjoukoille puhumista. Ammatinvalinta ei varsinaisesti osunut nappiin: Peruskoulussa edelleen.
| Blogi | https://hilmaimar.fi/ |
Tuli päivällä mieleen kysäistä siipalta milloinkas se anopin auton katsastus oikein onkaan. Ihan sillä, ettei unohdu ja ajele hän sitten katsastamattomalla. Kuulemma keväällä.
Vastakysymyksen sain: Milloinkas meidän oman katsastus, sehän on syksyllä? Hmmm… olihan se kalenteriinkin merkattu ihan ajoissa.
Jahah. Eilen olisi viimeistään pitänyt.
Noh, läpi meni.
Kävelyetäisyys on toki suhteellinen käsite, mutta sitä tässä nyt mittana käytän: Helsingin keskustasta mainitulla etäisyydellä olevista hyvistä, mutta kukkaroystävällisistä ja ketjujen ulkopuolisista ruokapaikoista saa antaa vinkkejä. Kasvis-/kalapainotteinen ruokalista on eduksi, tosin ei lihaakaan kokonaan vieroksuta. Mausteet, etnisyys, persoonallisuus sun muu plussaa. Kaipuu sekä lounaspaikkavinkeistä että iltaruokaehdotuksista. Ja saa toki mukavista pubeistakin vihjaista, sellaista, missä kuulee kaverin puheen, eikä joudu altistumaan räpille.
Etsiskelin tietoa Tarmo Mannista (kätköilyn vaikutusta) ja päädyin lukemaan hänen elämästään kertovaa artikkelia file:///C:/Users/marho/Downloads/121881-Artikkelin%20teksti-248550-1-10-20220920.pdf.
Ai että minua hykerryttää tällainen huumori:
” 'Kun minä kuolen, haudatkaa minut keskelle koivumetsää kuin koira. Ja sitten kun minä makaan siellä kuopassa, tuokaa sinne armeijan suurella soppatykillä, 600 litraa, ihanaa ruskeaa läskikastiketta, ja kaatakaa minun päälleni. Ja sitten Rauha Rentola, ihana näyttelijätär, soittaa harmonikalla ”Kaikki oli ihanasti rempallaan”'…….
Vertailun vuoksi taiteilijan aikaisemmassa viimeisessä tahdossa hänet piti täyttää superlonmuruilla ja toimittaa näyttelijöiden kesäkodille lasten uimaleluksi..”
Ja sitten menivät hautaamaan hänet Hietaniemen hautuumaalle! Eikö vainajan omilla toiveilla ole mitään merkitystä tässä maassa! Paitsi että minun vaikea uskoa, että tuollainen uimalelu pysyisi pinnalla. Ja tuolla määrällä läskisoossillakin ruokkisi monta nälkäistä. Sikäli siis hyvä, että homma hoidettiin perinteisemmin menoin.
Päivä Saarijärvellä. Kaikki kuvat parituntiselta kävely- ynnä kätkönetsintäsessiolta, joka päätyi kaiken lisäksi denariin. Mutta kannatti käydä! Jäkäläkuva by @Jimmy
Syysloman innostamana päätin lähteä tarkistamaan pari meidän kätköämme. Toiselle niistä johtikin yllättävän hyvä polku ja ehdin jo iloita, että tämähän sujuu hyvin. Edellinen kävijä oli tunnin verran etsinyt, löytämättä. Tosin mainitsi, että se ilmeisin paikka jäi katsomatta, koska vaikutti vahvasti jonkin eläimen käyttämältä pesäpaikalta, eikä hällä ollut hengityssuojainta mukana.
Minä otin vinkistä vaarin ja viisaasti laitoin maskin taskuun, sellaisen kirurgista pykälän verran tehokkaamman. Jotenkin se ei vain tahtonut silmälasien kanssa toimia, joten luovuin sitten laseista. Ilmankin pärjää, jos tarvis on. Siitä se äheltäminen sitten alkoi. Yritin sukeltaa kiven alle. Pääedellä. Kyljelläni. Selälläni. Elukasta ei näkynyt jälkeäkään, sammaleita kuitenkin oli kelpo kasa. Mutta sinne kätkölle en itseäni saanut. Ikävästi oli katto liian matalalla juuri siinä kohdalla, missä olisin halunnut asentoa vaihtaa. Kiviä kurjasti väärissä paikoissa, kyynärpää jumissa jossain kiven mutkassa. Kolmesti yritin, laitoin välillä siipalle viestin, jotta tietäisi illalla töistä tullessaan, mistä minua etsisi. Mutta ei, ei nämä minun koipeni suostu päästämään minua kiemurtelemaan oikealla tavalla. Lupauduin vielä kuitenkin yrittämään, olettaen, että siippa jonain päivänä lähtee mukaan ja sitoutuu minut sieltä pois kiskomaan, kun jumiudun. Tai ainakin pirauttamaan pelastuslaitokselle.
Tulihan siinä kuitenkin tehtyä muutaman kilometrin päivälenkki syystuulta nuuhkien ja syksyn värejä ihmetellen. Kotirannassa tuuli sen verran navakasti, etten viitsinyt nyt uimaan mennä.
Tuli katsottua Sisu, se elokuva. Miksikö? Ameriikansukulainen kesällä kovin kehui sitä ja nolotti tunnustaa, ettei meidän huushollissa oltu moisesta koskaan edes kuultu. Ja on se kakkososakin jo olemassa, sanovat.
No, nyt on katsottu. Liian verinen minun makuuni, muuten olen sanaton.
Elokuvan erään luvun nimi on ’Tupenrapinat’. Siippa lausumahan, jotta mitäpä tuokin mahtaa englannniksi olla. Kääntäjältä siinä saman tien kysyin…
Saattaahan sekin tuppi toki rapista ainakin tällä tavalla myöhemmällä iällä, mutta arvelenpa kuukelin nyt kuitenkin olevan hiukan harhapoluilla...
Oli hassua pari viikkoa sitten löytää karpaloita tuosta lähikukkulan rinteeltä. Laitoin paikan muistiin ja tänään suppisretken päätteeksi hakeuduin samoihin koordinaatteihin.
En ole ennen tullut poimineeksi karpaloita muuten kuin suoraan suuhun. Nyt ihan astiaan niitä nypin. Hyvin ymmärrän, miksi niistä enemmän pyydetään markkinoilla kuin mustikasta tai puolukasta. Yksitellen piti napsia, monesti ihan kaivella sieltä rahkasammaleen suojista.
Netin syövereistä löytyi tieto, että amerikkalainen firma https://www.oceanspray.com/the-harvest korjaa karpalosatonsa laskemalla vettä karpaloviljelmiensä päälle. Karpalo kelluu ja sitten sato korjataan. Tekoäly päätteli tästä, että karpalon kypsyyden voi kokeilla testaamalla, kelluuko marja. Tiedä häntä, koskeeko kelluminen vain kypsiä marjoja. Tuon firman sivujen keruukuvissa näyttäisi olevan melko raakojakin karpaloita. Joka tapauksessa kokeilin tällä omalla suursadollani (=reilu desi). Pinnalla pysyivät. En siis vie niitä takaisin metsään kypsymään 😆
Minulla oli tänään töissä tiski- ja kahvinkeittovuoro. Kahvikannu oli niin pinttynyt, etten saanut sitä harjallakaan niin puhtaaksi, että sillä olisi viitsinyt keittimeen vettä kaataa. Ilahduin hoksatessani tiskikaapista puhtaan kannun. Joku lappu siinä oli sisällä ja sen tajusin sentään pois napata, ennen kuin rupesin vettä keittimeen roudaamaan. Mitä vit...eihän siinä kannussa pysynyt vesi! Sitten lukaisin lapun. ”Kannun pohjassa on reikä.”
Siis miksi, oi miksi se oli laitettu sinne tiskikaappiin säilöön? Minä luokittelin sen jätteeksi ja hankkiuduin eroon keneltäkään lupaa kysymättä.
Nolona tunnustan, että poistumiseni FB:stä kesti kahdeksan kuukautta. Ensimmäiset puoli vuotta en vain käynyt siellä mitään lukemassa, enkä muuta jakamassa, kuin kansalaisaloitteita tms. Elokuun alussa poistin tilini käytöstä. Puhun menneessä aikamuodossa, koska äsken aktivoin sen uudelleen.
On ollut kurjaa, kun en enää tiedä kenenkään tutun elämästä mitään. Teitä, jotka toisinaan täällä minun tekstinpätkiini jollain tavalla olette reagoineet, en tunne. Yksinäinen olo.
Se viimeinen oljenkorsi, joka sai kamelin palaamaan häntä koipien välissä maailmanparannusreissultaan takaisin turmeluksen pesään on kuitenkin käytännöllinen: Ainoa yhteyteni osaan ihmisistä, sukulaisistakin, on FB. Viime viikolla sain naamakirjan kautta tiedon serkkuni kuolemasta. Hyvä, että olin jättänyt Messengerin eloon, enkä kokonaan tiliäni ollut sulkenut, koska muuten serkkuni tytär ei olisi saanut minua kiinni.
Olenko nyt paha, selkärangaton ihminen? Kaksilla kärryillä kulkija?
Oli suuri houkutus jäädä koko päiväksi lojumaan sohvaan. Sade olisi toiminut hyvänä tekosyynä. Hyvä, että sain itseni kaikesta huolimatta hätyytettyä metsään. Siellä oli hyvä olla.
