"players also hold spontaneous rave parties, where people play music through their microphones."

‘Seeking connection’: the video game where players stopped shooting and started talking
https://www.theguardian.com/games/2026/apr/15/arc-raiders-players-stopped-shooting-started-talking

Edit: Kortteja tulossa! Kiitos kaikille postauksen jakaneille 😍

Heips! Kun budjetti on 0 ja kummipojan veljen synttärit on su, niin oisko kellään Oulussa ylimääräisiä Pokemon-keräilykortteja? Ei tarvi olla mitään fancyjä, on varmaan tyytyväinen, kun saa edes jotain.

Todennäköisesti toivoi niitä nimenomaan minulta, kun edes tajuan mikä on keräilykortti 😂

Please RT
#Oulu

#FediMadeMeBuyIt

I have two new bookmarks and they are gorgeous! Thank you @doombloomart ! ❤️ ✨

#SupportHumanArtists

* ha ha ha ha *

The year is 1503, and this jester is laughing at you from his woodcut, reader! #hahahaha

Turvallinen tila,
eli tarina työpaikan häirikön kohtaamisesta

Joskus aikaa sitten, juuri kun 1990-luvun suuri lama oli iskemässä täydellä tehollaan, sain kesätyökseni siivoushommia Turun POKissa eli postin suuressa lajittelukeskuksessa Postikadulla, omana aikanaan suurta ja hienoa Manhattan-markettia vastapäätä E8:n alkupäässä.

Talo oli jo edelliseltä kesältä osittain tuttu. Tein tuolloin kesäisen rupeaman neljän tunnin työpäivää istuen lajittelemassa käsin kirjepostia puiseen lokerikkoon: 20100, 20200 jne ja oikeasa alanurkassa ”maakaappi” – lokero postille joka oli menossa muualle kuin Turun postinumeroalueelle, mutta edellinen käsinlajittelija oli heittänyt vahingossa minun pinooni. Meitä käsinlajittelijoita oli tuona kesänä aika liuta. Suuri lajittelukone oli jo puksuttamassa salissa, mutta se ei vielä osannut lukea kuin käytännössä koneella kirjoitettuja osoitteita.

Seuraavana kesänä totesin vaihtavani sillä kertaa vähän pidempää vapaa-aikaani hiukan suurempaan tilipussiin ja hain samaan taloon siivoojaksi. Eipä silti, lajittelijoissa oli käynyt kato koneiden tuplaantuessa ja parantuessa osoitteiden lukemisessa.

Aika oli viimeisiä hetkiä ennen kaiken tehostamista äärimmilleen, joten talon siivous oli omaa porukkaa, ei ulkoa ostettua – ellen väärin muista. Joka tapauksessa siivousporukalla oli mukavasti kokoa, POKin mittasuhteisiin sopivasti. POK oli piirretty muistuttamaan 8-tien varrelle rantautunutta suurta laivaa ja se työllisti keskiverto risteilyaluksen verran väkeä. Kerroksia, saleja, toimistoja ja sosiaalitiloja todellakin riitti. Laivamielleyhtymän saadakseen piti käytännössä tietää arkkitehdin ajatus, ellei ollut johtoportaan kutsuvieras ja päässyt käymään ”komentosillalla”, nousukauden rahavirroilla rakennetussa edustustilassa saunoineen baareineen kaikkineen, nojailemaan ihka aitoon laivan ruoriin katsellen avautuvaa merellistä tai ainakin rapistuvan teollisuusalueen maisemaa.

Siivousporukka ilmaantui paikalle aamuisin hiukan liukuvalla aikataululla ja jakaantui työpareihin. Päivän alku riippui siitä oliko vuoroon osunut kirjepostin lajittelukoneen imurointi jolloin löysi itsensä keikkumasta tikkailla silmät ristissä imurin letku kädessä kello viideltä aamulla,    yhtä väsyneen työparin kaivellessa lattiatasolla koneen sisuksista systeemin silppuamia kuoria ja kuoriin tungettuja esineitä, kuten palautettuja kihlasormuksia…

Päävastuualueet vaihtelivat sisäisen kierron mukaan, samoin työparit. Tällä viikolla kirjepostia, tuolla työntekijöiden sosiaalitiloja, kolmannella toimistot ja edustustilat, neljännellä vaikkapa autotalleja ja viidennellä pakettipostia – hiukan limittäin ja lomittain tarpeen tullen. Suuressa talossa eri alueille oli ehtinyt muodostua erilaiset työkulttuurit. Siinä missä kirjepostissa työskenteli nuorempaa ja naisvaltaisempaa väkeä, duunarit vaihtuivat isompikokoiseen postiin ja autokuskeihin siirryttäessä yhä vanhempiin, miehisimpiin ja jopa omaan aikaansa nähden toksisempiin porukoihin.

Pakettipostin päivävuorossa eli puolen päivän aikaan aloittavassa sakissa vaikutti erityisen rasvainen vanhempi ukko, jota pelkästään naisista koostuva siivousporukka suorastaan pelkäsi – sekä tämän takapiru.

Kuvittele tyylitajultaan huonolla tavalla 1970-luvulle jäänyt kaikkialta pyöreä siansilmäinen ukko. Comb-over, epämääräinen aina likaisen näköinen viiksistö, paremmat päivänsä nähneiden henkseleiden avulla jalassa pysyvät joskus pestyt työhousut ja piukea yhtä vähän puhdas paita.    Omissa mielikuvissaan ukko oli edelleen varsinainen adonis ja seisoskeli mielellään rehvastelevassa asennossa kädet taskuissa, kyynärpäät sivuille sojottaen, pitäen kovaa ääntä.    Annetaan tälle tyypille nyt vaikka nimeksi Molo herran luonnetta kunnioittaen mutta menemättä täysin alatyylisiin nimityksiin.

Nyt kuvittele joka suuntaan vähän pienempi, vähäkarvaisempi ja paljon hiljaisempi versio samasta teemasta seisomassa hiukan takavistoon Molosta, möläyttämässä välillä suustaan ”Niijust” tai ”Joooo”. Kutsutaan tätä takapirua tässä nimellä Nolo, niin saadaan sekä luonnekuvaus että parin rimmaaminen kuntoon.

Olin kuullut Molosta ja Nolosta jo etukäteen. Nolo oli kuulemma ärsyttävä, haisi kitkerälle ja toljotti, mutta oli muuten kutakuinkin harmiton. Molo puolestaan pyrki lähelle ja juttujen taso vaihteli rasvaisesta yököttävään, eikä tämän lähistöllä kannattanut liikkua yksin tiedäthän hmmm.      Osasin siis odottaa jonkinlaista häirintää olevan edessä siinä vaiheessa kun osuisin vuoron kierrossa paketteihin.

En enää muista millä lohkaisulla Molo päätti lähestyä bongaamaansa uutta, tuoretta ja hänen näkökulmastaan varmasti erityisen sopivaa kohdetta: työpaikan hierarkiassa alimmilla tasoilla olevaa, hyvin nuorelta vaikuttavaa naista, käytännössä tyttöä. Taisin tosin olla jo 20 vuotta täyttänyt, mutta edelleen hyvin lapsenkasvoinen, matkustinhan tuon jälkeen vielä toistakymmentä vuotta lastenlipulla paikalisbusseissa… Joka tapauksessa, lohkaisu oli jotain todella härskiä ja noloa.

Työparini, minun silloisesta näkökulmastani vanhempi nainen, asetti naamansa peruslukemille, oli visusti katsomatta Molon & Nolon suuntaan ja nopeutti kävelyään siivouskärryä työntäen. Näin hän ilmeisesti teki aina joutuessaan parivaljakon reviirille: ole kuin et kuulisi, kiirehdi, vältä kontaktia.

Minä toimin toisin.

Muistan olleeni aivan tuhottoman väsynyt. En ole koskaan ollut aamuihmisiä ja jatkuva omaa kelloani vastaan herääminen karisti pidäkkeet ja maskaamishalut. En ole varma, mutta mukana saattoi olla myös hiuksenhieno annos krapulaa. Nuoruus. Kesä,    Nuoruus ja pakkasen puolella oleva halu miellyttää mitään tai ketään. Nuoruus ja se ettei tämä nyt ensimmäinen vastaan tullut niljake ollut.

Pysähdyin. Käännyin katsomaan parivaljakkoa selkä suorana ja pää pystyssä. Avasin suuni ja annoin tulla koko terävän kieleni mitalta. Mittasin katseellani äijänrähjäkettä ja haukuin pataluhaksi. Muistan sanoneeni muun muassa ettei sellaista kuvotusta panisi kuin sokea huora joka ei voi enää valita asiakkaitaan ja sekin kiskoisi tuntien hinnan niistä parista sekunnista joihin tuollaiset äijät korkeintaan pystyy ennen kuin lerpahtaa (tästä voi ehkä päätellä mihin Molon avausrepliikki liittyi). Sanoin myös paljon muuta, kirosanoja ja värikkäitä ilmaisuja säästelemättä.

Ei liene ollenkaan liioteltua sanoa, ettei reaktioni ollut aivan sitä mitä Molo ja Nolo olivat odottaneet.    Voisin jopa väittää, että heille ei oltu sanottu vastaan pitkään aikaan, ehkei koskaan.

Molon suu loksahti ammolleen ja kädet lerpahtivat roikkumaan sivuilla. Nolo hivuttautui hiljalleen pois tulilinjalta Molon selän taakse niin että hänestä näkyi lopulta vain olkapään takaa kurkkivat hämmästyksestä pyöreät silmät ja kaljuuntuva päälaki. Jossain taustalla muita pakettien lajittelijoita oli jättänyt liukuhihnan suoltamaan postia yksinään ja kerääntyivät seuraamaan spektaakkelia. Työparini oli hänkin pysähtynyt, en tiedä millainen ilme kasvoillaan.

Hiljentyessäni vetämään kunnolla henkeä Molo sai suunsa ensin kiinni ja sitten soperrettua: ”Onpa… onpa siinä kipakka tyttö…”

”Mieluummin kipakka tyttö kuin tuollainen pystyyn nostettu kasa paskaa johon kärpäsetkään ei koske kuin pitkällä tikulla mut silti luulee olevansa joku isokin herra käymällä pienempiensä päälle, hyi saatana.”

Sylkäisin (ihan sama, minähän sen lattian moppasin), käännyin ja marssin kärrylle nappaamaan mopin jatkaakseni töitäni.

Molo ja Nolo jäivät seisomaan paikoilleen. Yleisö haihtui jatkamaan omia töitään. Työparini ei tiennyt mitä olisi sanonut, olinhan rikkonut kaikkia mahdollisia sääntöjä nuorelle naisihmiselle sopivan käyttäytymisen suhteen – mutta toisaalta Molo ja Nolo ansaitsivat kaiken mitä saivat.

Lopun kesää olin hyvin suosittu työpari pakettiosaston siivoamisvuorolla. Minun seurassani sai tehdä töitä täysin ilman häiriötä, olin yhden hengen turvallinen tila. Molo ja Nolo näkyivät aina välillä kurkkimassa jonkun hyllykön takaa, mutta eivät enää kertaakaan tulleet puhe-etäisyydelle.