No, vaikka luettelin tuossa esimerkkejä ysäri-Saksan keskiaikakuvan monimuotoisuudesta, se on kuitenkin hyvin (länsi-)eurosentrinen kuva. Ennen internetiä ei aina ollut helppoa löytää tietoa vähemmistöryhmistä, varsinkin jos itse kuului niin pieneen ryhmään ettei käytännössä tuntenut siitä muita kuin oman perheensä.

Ei ihme, että ihastuin todellisiin tai keksittyihin hahmoihin, jotka olivat hiukan marginaalisia tai ulkopuolisia omassa ajassaan. Tolkienhan onnistui fantasiaeepoksessaan luomaan hobiteista tällaisia samaistuttavia hahmoja, jotka tulevat lukijoille hyvin tutuiksi omassa pienessä maailmassaan, mutta joita ihmetellään eikä aina osata ymmärtää siinä suuressa maailmassa, jossa he seikkailevat. Varsin ovela veto herra professorilta.

Toinen ovela veto, joka pitää mainita, oli tanskalaisen sarjakuvataiteilija Peter Madsenin ratkaisu piirtää mustatukkaisia, ruskeasilmäisiä hahmoja aasojen joukkoon Valhalla-sarjakuvassaan. Luin näitä muinaisskandinaavien mytologiaan perustuvia sarjakuvia lapsena Ruotsissa 1980-luvulla. Myöhemmin olen lukenut, että Valhalla-elokuvan (2019) ohjaaja, irakilais-tanskalainen Fenar Ahmad katseli Valhalla-animaatioita lapsena ja samaistui näiden hahmojen kautta skandinaavien tarumaailmaan. Elokuvassa Lokia näytellyt Dulfi Al-Jabouri oli lapsena ihastunut juurikin tähän hahmoon jo ennen kuin hän oli oppinut tanskaa. Representation matters, niin kuin sanotaan.

Itse asiassa 1900-luvun pohjoismaalaiset viikinkirepresentaatiot tuntuivat paljon monimuotoisemmilta ja monikulttuurisemmilta kuin viime vuosikymmenien mediakeskustelu on antanut ymmärtää. Ihmetellään muinais-DNA-tutkimuksia, jotka todistavat, että ns. viikingit eivät olleet täysin sisäsiittoisia... Lapsena luin myös ruotsalaisen Frans G. Bengtssonin viikinkiromaania Orm Punaisesta, joka mm. palvelee al-Andalusin pääministerin, Almansurin henkikaartissa. Hänen ystävänsä Toke löytää vaimon etelästä ja tuo hänet mukaansa Pohjolaan, ja Orm itse nai slaavilaisen naisen tyttären.

Viikingit olivat kuitenkin ehkä liian tuttuja ja läheisiä, joten populaarin viikinkiaiheen piti olla todella huolella mietitty, että se herättäisi mielenkiintoni. Idäntie oli sellainen, ikävän harvoin hyödynnetty aihe. Tuntui itsestään selvältä, että matkan varrella kyytiin olisi hypännyt yksi jos toinenkin itämerensuomalainen seikkailija, vaikka tätäkään aihetta ei olla kovin paljon hyödynnetty. Ehkä Paavo Haavikko tyhjensi pajatson?

Onneksi Lönnrot oli luonut muinaissuomalaisille kaunokirjallisen monumentin, jossa machomainen pullistelu saa palkkansa. Siihen oli helppo sovitella Tolkienin mallia, jossa oudot muukalaiset saapuvat sisäänpäinkääntyneeseen näennäisidylliin sekoittamaan pakkaa. Mutta kaikki tiet veivät mielikuvituksessani lopulta kohti Suurta Pihaa, Miklagårdia eli Konstantinopolia.

Myös isäni lapsuudenmuistoihin kuulunut Prinssi Rohkea oli (pseudo-)historiallista fantasiaa, jossa välillä vallitsee sydänkeskiaika kuningas Arthurin satuhovissa, välillä taistellaan kansainvaellusajan hunneja vastaan ja todistetaan Länsi-Rooman tuhoa, ja välillä seilataan viikinkien kanssa Viinimaahan (ja eiköhän ainakin yksi pohjanmies löydä sieltä mustapalmikkoisen morsiamensa).

Hunnit mainittu. Enhän minä tataarien jälkeläisenä voinut olla huomaamatta, että nämä hunnit olivat räikeä sekoitus erilaisia enemmän tai vähemmän anakronistisia viholliskuvia. Mutta miten pystyisin todistamaan sen silloin, kun ei oikeista hunneista tai stereotypioiden lähteistä ollut tietoa mistään? Muistan vasta yläasteella löytäneeni kirjan, jossa oli kuvia toisen maailmansodan aikaisista propagandajulisteista. Siinä oli piirustuksia japanilaisista, jotka oli kuvattu täysin samalla tavalla irvistäen kuin nämä Hal Fosterin piirtämät karvalakkiset ratsumiehet ja heidän silkkiin puetut hallitsijansa.

Ja enhän minä voinut olla huomaamatta, että Tolkienin kuvaukset örkeistä muistuttivat välillä kiusallisesti edellä mainittuja hahmoja, ja että Musta kieli oli agglutinatiivinen, ja samalla Rohanin muuten ihailtava kansa ei täysin tuntunut hahmottavan kevyen ratsuväen taktisia mahdollisuuksia raskaamman rinnalla. Aloin siis ennen pitkää piirtää örkin kaltaisia hahmoja, jotka ratsastivat hurjaa laukkaa arolla ja harrastivat jousiammuntaa, ja jotka olivat - sankareita.

(Myöhemmin opin enemmän turkinsukuisista kansoista ja mongoleista ja sisällytin näitä kansoja fantasiamaailmoihini, ja piirtämäni örkit palasivat kohti Tolkienin alkuperäistä mallia, mutta ovat aina yhtä rakkaita. On hauska nähdä että örkit kukoistavat nykyään varsinkin hyvän mielen sateenkaarifantasiassa.)

Fantasian ja historian sekoittaminen on aina kiehtonut minua, ja kiehtoo edelleen - koska lähteiden puutteen tai puolueellisuuksien vuoksi historioitsijakin joutuu täydentämään aukkoja ja myöntämään, että joskus kyse on todennäköisyyksistä, ei varmuuksista. Historioitsija on kuitenkin sitoutunut metodiinsa - taiteilija on vapaampi, mutta saattaa toisaalta olla tiedostamattomien konventioiden vanki.

Tulipa pitkä essee, mutta väitän että aiheella on yhteys alkuperäiseen päivitykseen! Mitä jos voin todistaa, että populaarikulttuurin keskiaika retrodystopiana on - itseorientalismia? Jos vanhassa keskiaikakuvassa Eurooppaa/"meitä" uhkaava tuho tuli aina jostain ulkopuolelta, uudessa postapokalyptisessä retrodystopiassa tuho on jo tullut ja koko keskiaika on sitä barbaarista toiseutta, jota nykyajassa pelätään. Perusteluita seuraa!