Katja SalminenLuukku 18. (myöhässä)
Tämä on Frederick Hamilton-Temple-Blackwood, Dufferinen & Avan ensimmäinen markiisi.
Yleisesti tunnettu vain nimellä lordi Dufferin.
Lordi Dufferin poliittinen ura oli hyvin menestyksekäs. Hän palveli kuningatar Victoriaa kaikkialla Brittiäisen imperiumin alueella toimien lopulta hänen majesteettinsa sijaishallitsijana, eli korkeimpana virkamiehenä ensin Kanadassa ja sitten Intiassa.
Mutta nuorempana, ennen kuin hän vakavoitui hoitamaan valtion asioita, hän oli matkustanut paljon, ja tuli suosituksi tarkkanäköisten ja viihdyttävien matkakuvausten kirjoittajana. Hän oli tunnettu myös tarinankertojana.
Yksi tarina oli kuitenkin hänelle tärkeämpi kuin toiset. Sen kertoessaan hän unohti tavanomaisen viihdyttävien ja lennokkaiden tarinoiden kertojan roolinsa- Hän aloitti sanomalla, että tämä hänen kokemansa oli paitsi pilkulleen totta, myös kokemus, joka oli muuttanut hänen suhtautumistaan koko elämään yleensä.
Tapahtuma-aika oli heinäkuun 14. 1879. Lordi Dufferin oli vieraana kartanossa Tullamoressa, Irlannissa.
Hän oli paneutunut jo nukkumaan, mutta jostakin syystä uni ei ottanut tullakseen. Tämä ei ollut hänelle tavanomaista. Yleensä hän nukkui kuin lapsukainen, huolta vailla, mutta nyt hänet oli vallannut surun ja ahdistuksen mieliala, jolle ei tuntunut olevan mitään syytä, mutta joka ei vain ottanut laantuakseen.
Hän oli paneutunut jo nukkumaan, mutta jostakin syystä uni ei ottanut tullakseen. Tämä ei ollut hänelle tavanomaista. Yleensä hän nukkui kuin lapsukainen, huolta vailla, mutta nyt hänet oli vallannut surun ja ahdistuksen mieliala, jolle ei tuntunut olevan mitään syytä, mutta joka ei vain ottanut laantuakseen.
Ajatellen, että olisi hyvä hengittää hiukan raikasta ilmaa, lordi Dufferin nousi sängystään ja laittoi tupakkatakkinsa päälleen, astuen sitten huoneensa parvekkeelle.
Täysikuu loisti pilvettömältä yötaivaalta.
Täysikuu loisti pilvettömältä yötaivaalta.
Se loi syviä teräväreunaisia varjoja ja laajoja, kirkkaassa kuun valossa kylpeviä laikkuja puutarhaan. Yö oli kaunis niin kuin kesäinen yö voi vain olla, ja silti jotenkin niin äärettömän ahdistava, Kuin lordi olisi ollut painajaisessa.
Pian hänen huomionsa kiinnittyi liikkeeseen puutarhan reunalla. Syvistä varjoista irtaantui miehen hahmo. Mies kulki vaivalloisesti, sillä hän näytti kantavan jotain isoa, ja suunnattoman painavaa selässään.
Kun mies ehti lähemmäksi parveketta, jolla lordi Dufferin seisoi, tuli selväksi, mitä hän kantoi. Hänellä oli selässään ruumisarkku.
Kun mies ehti lähemmäksi parveketta, jolla lordi Dufferin seisoi, tuli selväksi, mitä hän kantoi. Hänellä oli selässään ruumisarkku.
Kylmäävä näky, mutta ei aivan selittämätön. Lordi ajatteli heti, että joku kartanon suuresta henkilökunnasta oli kuollut, ja välttääkseen vieraansa häiritsemistä tällaisella asialla, hänen isäntänsä ei ollut maininnut siitä.
Ymmärrettävää oli sekin, että arkkua tuotiin taloon yöllä. Olisihan se päiväsaikaan ollut melko mieltä alentavaa ja vaatinut selittelyjä puolin ja toisin.
Ymmärrettävää oli sekin, että arkkua tuotiin taloon yöllä. Olisihan se päiväsaikaan ollut melko mieltä alentavaa ja vaatinut selittelyjä puolin ja toisin.
Lordi ehti tuskin muodostaa nämä selityksen mielessään ruumisarkun kantajalle ikkunan alla, kun arkunkantaja vilkaisi ylöspäin, suoraa kohti parvekkeellaan seisovaa miestä.
Lordi järkyttyi. Hän totesi, että mies oli yksinkertaisesti epämiellyttävimmän näköinen henkilö, jonka oli kuunaan nähnyt. Ruma. Yksinkertaisesti niin ruma, että hänen kasvonsa, niillä oleva suoraan lordiin tarkennettu katse, kaikki se syöpyi miehen mieleen lähtemättömästi.
Miten osuva ammatti tällä ruumisarkkumiehellä! Niin synkkä, niin kuolonkaltainen.
Mies raahusti eteenpäin, ja katosi jonnekin puutarhan varjoihin. Lordi oli tapauksesta niin tunteissaan, että kirjoitti siitä välittömästi päiväkirjaansa.
Mies raahusti eteenpäin, ja katosi jonnekin puutarhan varjoihin. Lordi oli tapauksesta niin tunteissaan, että kirjoitti siitä välittömästi päiväkirjaansa.
Aamulla hän mainitsi miehestä isäntäväelleen, mutta nämä eivät löytäneet asialle muuta selitystä, kuin että lordi Dufferin oli nähnyt unta. – Kukaan ei nimittäin ollut talossa kuollut, eikä arkullekaan ollut tarvetta.
Kului kymmenen vuotta. Kymmenen työn ja seikkailujen vuotta, kun vuonna 1889 lordi Dufferin oli Pariisissa. Hänestä oli tullut Englannin suurlähettiläs Ranskassa, ja hän oli osallistumassa tärkeään kongressiin La Grande Hotel Paris:sa.
Hotellin aula kuhisi arvovieraita seurueineen, ja lordi Dufferin joutui jonottamaan sihteerinsä kanssa hissiin. He olivat juuri pääsemässä kyytiin, kun lordi yhtäkkiä tarttui kiivaasti sihteerinsä käsivarteen, ja vetäisi miehen pois jonosta.
Sihteeri katsoi suurlähettilästä huolestuneena: ”Ettekö voi hyvin, sir?”
Lordi Dufferin oli kalman kalpea, eikä saanut sanaa suustaan useaan hetkeen. Sitten kaikki aulassa olevan kuulivat hirvittävän äänen:
Lordi Dufferin oli kalman kalpea, eikä saanut sanaa suustaan useaan hetkeen. Sitten kaikki aulassa olevan kuulivat hirvittävän äänen:
Voimakkaan paukahduksen, ryminää, kauhusta huutavia ihmisiä, ja lopulta jyrähdyksen joka ravisutti hotellin suuria ikkunoita. Hissin vaijeri oli napsahtanut poikki, ja hissi syöksynyt hissikuiluun vieden kaikki kyydissä olleet ihmiset mukanaan.
Ja miksi lordi Dufferin ei ollut noussut hissin kyytiin? Hän oli ollut juuri astumassa sisään kun oli nähnyt hissiä operoivan miehen kasvot. Se oli ollut se sama mies, jonka hän oli nähnyt kuun valossa kantavan ruumisarkkua niin kauan sitten.
Niitä kasvoja hän ei voinut unohtaa, eikä hänellä ollut aikomustakaan nousta samaan hissiin miehen kanssa.
Niitä kasvoja hän ei voinut unohtaa, eikä hänellä ollut aikomustakaan nousta samaan hissiin miehen kanssa.
Kaikki hississä olleet kuolivat, mukaan lukien mies, joka hissiä oli operoinut.
Samana päivänä onnettomuuden uhrien runnellut ruumiit nostettiin hissikuilusta, ja jokaisen tulivat lunastamaan heidän omaisensa tai ystävänsä.
Samana päivänä onnettomuuden uhrien runnellut ruumiit nostettiin hissikuilusta, ja jokaisen tulivat lunastamaan heidän omaisensa tai ystävänsä.
”Paitsi sen kauhean näköisen miehen” lordi Dufferin päätti aina kertomuksensa: ”Hänen ruumistaan ei kukaan tullut hakemaan. Kukaan ei tiennyt kuka hän oli. Hotellissa ei oltu koskaan nähty häntä aikaisemmin.”
