Mika Waltarin Mikael-duologiasta riittäisi niin paljon sanottavaa ettei Pixelfediin mahdu! Onneksi meillä oli ystävän kanssa pikku lukupiiri ja päästiin analysoimaan oikein kunnolla. Sinuhe egyptiläinen on yksi lempikirjoistani, onneksi sitä ei tyrkytetty mulle teininä vaan sain löytää sen lumon vasta aikuisiällä. Mikael-kirjat eivät pääse mun lempparilistalle, mutta parhaimmillaan näistäkin löytyy upeuksia.

Pahimmillaan mua ärsytti lukiessa sietämättömästi. Etenkin Mikael Karvajalka -kirjan loppupuoliskolla puhutaan raiskaamisesta niin monesti ja joka kerta niin ongelmallisesti, että meni hermo. Naiskuva ei ole mitenkään mairitteleva, mutta eipä ole toisaalta mieskuvakaan. Waltarin ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä eivätkä tunnu oppivan mitään. Tekstiä leimaa kuitenkin myös huumori, ja päädyinkin nimittämään sävyä lempeän nihilistiseksi. Timanttisimmillaan kirjat ovat kohdissa, joissa päähenkilö Mikael todella menee itseensä ja miettii elämän ja ihmisyyden suuria kysymyksiä: kuka minä oikeasti olen ja mikä on paikkani maailmassa? Nämä hetket ovat aivan taianomaisia. Välillä on sitten pitkät pätkät tylsää historialuetteloa.

Maailmanrakentajanahan Waltari on käsittämättömän upea, ja oli todella mielenkiintoista vaikkakin karmivaa lukea uskonpuhdistuksen ja noitavainojen historiasta. Mielestäni kirjat kertovat myös ystävyydestä ja uskollisuudesta, molemmista kunnianhimoisella ja vavahduttavalla tavalla. Loppuratkaisusta mulla olisi paljon sanottavaa, mutten voi tehdä sitä juonipaljastelematta. Laita yksityisviestiä jos haluat keskustella! :D

Erityismaininnan ansaitsee vielä Mikaelin toinen vaimo Giulia, joka on esimerkillisen kauhea manipuloija ja sumuttaja. Luonnekuvaus itsessään oli hauskaa, mutta yhdistettynä siihen että Giulia janoaa BDSM-seksiä mua harmitti että taas kerran toistetaan tarinaperinnettä, jossa vain pahikset voivat olla kinkyjä.

#mikawaltari #mikaelkarvajalka #mikaelhakim #historiallinenromaani #kirja #kirjamastodon #kirjafedi #klassikko