Belzebubs. JP Ahonen. Kustannusosakeyhtiö Kumiorava. https://www.belzebubs.com/ sekä https://belzebubsofficial.tumblr.com/ .

Eka Belzebubs-strippi ilmestyi netissä 2016 ja Kustannusosakeyhtiö Kumioravan kokoomakirjat 2018 ja 2023. Nyt ollaan tekemässä animaatiosarjaa. On siis mahdollista, että arvoisa internetin käyttäjä on jo törmännyt muihin Belzebubs-arvosteluihin, jos sarjakuvat tai metallimusiikki kiinnostavat. Toisaalta tämä on herkullinen hetki yrittää näyttää jälkiviisaalta ja tietävältä tekemällä essee, joka rönsyää kuin black metal -logo. Jos ei muuta, niin ainakin tuetaan sarjakuvakulttuuria ja suomen kieltä.

Belzebubsissa on black metal -bändin toilailuita ja perhearkea. Sarjan tekijä JP Ahonen mainitsee ekassa kirjassa aloittaneensa jutun terapiasarjiksena, jota piirsi itselleen vastalääkkeenä loppuunpalamiselle. Ahonen tuntee black metal -alakulttuurin niin syvällisesti, että pystyy tykittämään vitsejä skenen estetiikasta vuolaasti. Tekijä kuitenkin kuuntelee monenmoista musaa jazzista eri metalligenreihin suositellen Belzebubs-faneille mm. progemetalliyhtyeitä. (Ks. https://indiepulsemusic.com/2017/11/03/belzebubs/ ja https://www.comicsbeat.com/interview-jp-ahonen-on-the-beating-heart-of-belzebubs/ )

TV Tropesin popkulttuurinörtit ovat koonneet verrokkeja Belzebubsille. https://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Webcomic/Belzebubs Bill Wattersonin Lassi ja Leevi on samalla tavalla mustavalkoinen, neliruutuinen, elävän lennokkaasti piirretty strippisarjakuva kaaoottisesta toilailusta. Lassi on pojanviikari, joka on vielä kaukana aikuisten maailmasta ja kaikin tavoin vastustaa sinne joutumista. Belzebubsin muusikkojäbät Sløth, Obesyx ja Hubbath ovat ruumiiltaan ja iältään aikuisia, yhdellä on jopa lapsiperhe, mutta silti, ainakin keskenään, ikuisia teinihevareita, joilla on pysyvä corpse paint. Itse asiassa kaikilla keskeisillä hahmoilla on pysyvä corpse paint.

Bändin koheltamista musahommissa on verrattu This is Spın̈al Tap -elokuvaan (1984), joka parodioi rokkibändejä dokumenttielokuvan muotoon naamioituna. Lyhykäisesti Spın̈al Tapissa on bändi, joka on kokenut vuosikymmenien varrella niin kokoonpanon kuin tyylilajin vaihdoksia. Rumpali toisensa jälkeen kuolee tapaturmaisesti. Bändi etsii aina vain spektaakkelimaisempaa ja äärimmäisempää ilmaisua. Kitaravahvistimen yhdestä kymppiin -äänenvoimakkuusasteikko ei riitä, vaan tarvitaan 11. Leffan äskettäin ekaa kertaa katsoneena voi todeta, että siinä on ajatonta rokkenrolpelleilyä. Samaa bändin kesken säätämistä ja härväämistä on Belzebubsissa. Rumpalin pestin koesoittoihin tulee toinen toistaan härömpiä tyyppejä. Tiukan paikan tullen rumpali korvataan pumpattavalla seksinukella. Kun luovan ummetuksen päätteeksi kitaristi saa puristettua itsestään uuden riffin, bänditoveri tunnistaa sen sen kuin apteekin hyllyltä kasariheviksi.

Toisaalta Belzebubsin kotimainen isoeno voisi olla Mauri Kunnaksen Nyrok City, joka ilmestyi muun muassa Suosikki-lehdessä 1970-80-luvuilla. Nyrok City sekoitti luovasti karikatyyrejä sen aikaisesta populaarikulttuurista: lukija kohtaa muun muassa Hurriganesin Remu Aaltosen sammakkoprinssinä ja Rolling Stonesin Keith Richardsin avaruusolio E.T.:nä (Steven Spielbergin leffasta). Nyrokissa hevi vilahtaa vain nopeina Led Zeppelin- ja Twisted Sister -viittauksina, mutta on hengeltään tiukkaa kuvainraastoa.

Lisätään verrokiksi pari muutakin alakulttuurisarjista. Gilbert Sheltonin undergroundsarjis Friikkilän veljekset (The Fabulous Furry Freak Brothers, 1971-1997) kuvaa pilvenpössyttelijähippien sekoilua. Suomalainen, erittäin epävirallinen Hergé-photarointi krusti-Tintin seikkailuista (2012-2013) peilaa Helsingin ja Tampereen crust punk -skeneä. https://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?t=85345

Sinänsä monet Belzebubsin vitseistä todistetusti aukeavat vaikkapa kauhuelokuvia tuntevalle The Cure -fanille: sängyn alla majailevat hirviöt, riivatut lapset ja demonien manaaminen ovat laajempaa popkulttuurikuvastoa. Usein mainittu Addams Family on kans osuva viittaus, koska siinäkin on synkeä ja outo lapsiperhe setineen ja lemmikkeineen. Addams Family putkahti jo 1938 New York Timesiin käänteispeilikuvana amerikkalaisesta ydinperheestä goottikauhun hengessä. Belzebubsissa tämä on vaihtunut lovecraftilaiseen kosmiseen kauhuun Cthulhu-myytteineen ja -kultteineen.

Black metalia sarjakuvan ainesosana on kiintoisaa pohtia pelkkää toteamusta enemmän. Jos genre ei ole lainkaan tuttu, ihan suomenkielinenkin Wikipedia kertoo antoisasti tämän rokkenrollin perusasiat. Jos lukija sitä ei jaksa lähteä kahlaamaan, seuraava hahmotelma riittänee. Black metal näyttäytyy musiikkina ja alakulttuurina tavikselle luotaantyöntävänä ja huumorintajuttomana. Arkkityyppisen bläkkisbändin lyriikoissa on saatanaa, okkultismia ja pimeyden voimia. Musiikki on nopeaa ja aggressiivista ja äänenlaatu karua. Bändi esiintyy harvakseltaan jos ollenkaan niille harvoille ja vannoutuneille, jotka ylipäätään sattuvat tietämään orkesterin. 1990-luvun Norjan black metal -skenessä tapahtui murhia, tappoja ja kirkkojen polttamisia. Skenessä on alalajeja, joista jotkut ovat avoimesti natseja, toiset piilommin ja kolmannet keskittyvät puhtaasti fiktiivisiin kauhu- ja fantasiateemoihin.

Toisaalta äärimmäisyyden ja vakavuuden takia bläkkiksestä on myös verrattain helppo tehdä pilaa. Immortalin Call Of The Wintermoon -musavideo (1992) on tahattoman koominen. Bändin jäsenet hyppelehtivät kesäisessä metsässä ja linnanraunioilla, kurkistelevat ja käännähtelevät dramaattisesti puiden ja muun maaston takaa sekä hiipparoivat päässään terävä noidanhattu ja värikäs viitta. Vaikutelma on vähän kuin poijat olisivat saaneet lukion opettajilta luvan lainata koulun videokameraa ja teatterirekvisiittaa taideprojektiin. Abbath esittelee tulennielentätaitojaan ja biisi on sangen energinen. https://www.youtube.com/watch?v=-VBdAY8eA9w

Belzebubs sisältää paljon vitsejä, joissa huumoriin kykenevä bläkkiskultisti voi nauraa itselleen ja lajityypin säännönmukaisuuksien parodioimiselle. Jos elää saman katon alla muiden hevarien kanssa, voi olla tuttu tilanne kun porukan varusteisto pitää saada pois pyykkikoneesta. Yhtä sukkaa kiskomalla alkaa irrota yhtenäistä mustanpuhuvaa, painavaa märkää massaa. Tai kuinka sekä metalli että kahvi nautitaan: mustana. Niin mustana, että se syövyttää pannun ja saa tremolo pickit luistamaan sallimatta taukoa biisien välillä. Mustat nahkahousut on tarpeeksi tiukat, kun niistä ei pääse pierukaan pakoon. Kaikki nämä edesottamukset on visualisoitu taidolla ja antaumuksella.

Samoin kielileikkejä ja viittauksia bändeihin putkahtelee tuon tuosta. Riippuu lukijan tietämyksestä ja mielentilasta, livahtavatko tämän kaltaiset puujalat ohi tonnin setelinä vai onko seurauksena infernaalinen yskänauru. Parhaimmillaan erilaiset mörkönimet toimivat synkooppina varsinaiselle punchlinelle. Toisaalta lukija joutuu filosofoimaan, tuleeko isivitsistä parempi, jos sen kehystää bläkkisisin yleisölleen esittämäksi sarjakuvastripissä. Isivitsien ystävät ovat varmasti mielissään.

Kuitenkin omalla puntarillani hienoimpia ovat gägit, joissa lukija tönäistään tutuilta ymmärryksen raiteiltaan riippumatta siitä, montakosataa obskuranttia orkesteria tai ö-luokan kauhuleffaa osaa nimetä. Sarjan alkutaipaleella bändi etsii rumpalia, ja koesoittoon otetaan kova jalkatyöläinen, jolla on outo suhde fillareihin (ks. postauksen kuva). Tai hahmo nimeltä Belzebob Ross mukaillen Bob Rossia, tarinoita kertovaa TV-taidemaalaria, jota Suomessa voisi verrata Yleisradion lastenohjelmien Kylli-tätiin. Bläkkis-Rossin suomeksi puhuma lupsakka murresekamelska on jotain aivan mainiota hänen maalatessaan Helvetin näkyjä: "Sitte mie lissäilen liekkilöitä. Ai että ku mie piän niistä." Strippi suorastaan vaatii ääninäyteltyä kohtausta.

Samaa lukijan varpaillaan pitävää materiaalia on siinä, kun sarjan pääpari Sløth ja Lucyfer ovat lomamatkalla Helvetissä, aukaisevat telkkarin hotellihuoneessa, eivätkä ole aivan varmoja, ollaanko nyt säätiedotuksessa vai ikärajallisen romantiikan kuvauksessa. Puhumattakaan mitä Lucyfer on tehnyt ex-poikaystävilleen, ja kuinka Hubbath kuvailee tästä syntyneen kodinsisustuselementin äänimaisemaa. Nämä läpät muistuttavat Bo Burnhamin huumoria sikäli, että yleisö vaivaantuu, hämmentyy ja pysyy varpaillaan, mikä kaivaa luovalle, mustalle huumorille odottamattoman iskuhetken.

Belzebubs on kepeä huumorisarjis sikälis, että ammattitaidolla tehtyjä neliruutuisia strippejä on helppo napsia kuin hedelmäkarkkeja pussista. Makuina on musa- ja mörkövitsien lisäksi ydinperheen arkielämähupailua ja romanttista komediaa. Kun ottaa huomioon, että juttu alun perin lähti siitä, että tekijä halusi piirtää itselleen ja ylipäätään saada jotain tehtyä, sarjakuva on varsin onnistunut ja sisältää yhtä jos toista vekkulia kokeilua strippimuodon puitteissa. JP Ahonen on todennut, että yksi hänen iloistaan on piirtää yrmy corpsepaint -ukkeli tekemässä arkisia asioita. Monipuolisen efektin saamiseksi suosittelen kuuntelemaan ensin 1990-luvun synkeänvakavaa ja aggressiivista Mayhemia ja Darkthronea ja sitten vaihtamaan lennossa Belzebubsiin.

Huumori- ja terapialähtökohdan takia sarjikselta olisi epäreilua vaatia jotain erityisen syvällistä. Piiloteema voisi olla valtavirran ihmisten ennakkoluulot poikkeavia yksilöitä kohtaan. Onhan tässä käänteisiä sukupuolirooleja: perheenäiti pumppaa luovuuttaan mainostoimistossa, kun isukki on lupsakka hevanderi ja lasten paras kaveri. Yksi mustavalkoisen poikabändimme rumpaleista lähtee miesihastuksensa matkaan, ja pikkumyymäinen bläkkisteinityttö Blasphe My taas on toisiin mimmeihin päin. Tämä on virkistävää, kun metalliskene on perinteisesti ollut valkoisten cisheteromiesten maskuliinisen pullistelun turvasatama. Jos Belzebubs onnistuu nostamaan karvat pystyyn yhtäaikaa konservatiivitaviksilta ja trve kvlt -bläkkisjäbiltä, se on bonusansio.