Vähän sitä luvattua kelaa tämän kolumnin taustalla. Sisältövaroitus: henkilökohtaista äitiyttä, fantasiakirjallisuutta sekä pohdintaa omasta kirjoittamisnavasta ja omista teksteistä.

En varsinaisesti halua profiloitua *vanhemmuuskirjailijaksi*, mutta silti vanhemmuus on jossain muodossa ollut läsnä kaikissa julkaistuissa kirjoissani. Johtuen pitkälti siitä, että olen miettinyt asiaa paljon. Etenkin sitä, mitä on ns. oikeanlainen äitiys.
Minulla on lapsi. En kuitenkaan ole koskaan kokenut itseäni varsinaisesti äitityypiksi. Olin äitiyden ensimetreillä lähinnä hämmentynyt. Odottelin sitä suurta rakkauden aaltoa, jota monessa paikassa oli kuvattu, mutta minulla oli omituinen suurisilmäinen pieni olento (kaiken lisäksi ekan kuukauden keskoskaapissa), josta en oikein tiennyt, oliko se oikeasti lapseni. Kiintymys kasvoi pikkuhiljaa, sellaisella lähes eläimellisellä tasolla. "Tämä on jälkikasvuani, tämän pidän turvassa keinolla millä hyvänsä." Ja muuttui sitten rakkaudeksikin.
Mutta pitkään, varmaan vuosia, pohdin ajoittain olenko oikealla tavalla rakastava äiti, vai näyttelenkö vain rooliani. Äitiys on osa identiteettiäni, muttei ole koskaan ollut määräävä osa.

Tästä kaikesta on pieniä kaikuja jo Tulen tyttärissä, mutta varsinaisesti kaikki kummastus ja ahdistuskin purkautui Öidenvartijan kirjaa kirjoittaessani. Kirjailija on otus, joka käsittelee elämäänsä kirjoittamalla, ja fantasiakirjallisuus on oiva tapa etäännyttää kipupisteet kauas pesurättiarjesta.
Halusin kirjassa -- muun seikkailun seassa -- kyseenalaistaa kaikenlaiset äitimyytit. Kysyä, mitä on "hyvä" tai "huono" äitiys, onko se yksiselitteistä vai jonkinlainen jatkumo. Voiko fantasiakirjan naiskoodattu päähenkilö tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole klassisen hyvän äitiyden merkkejä? Onko joskus vain parempi luovuttaa?
Toisaalta kirjassa on myös monenlaista vanhemmuutta. Jaettua vanhemmuutta, ottolapsia, sisarusten välistä kiintymystä joka muotoutuu käytännössä vanhemmuudeksi.

Toinen syy vanhemmuusteemojen käsittelylle Öidenvartijan kirjassa oli tuossa kolumnissakin mainittu vanhemmuuden sivuuttaminen fantasiakirjoissa. Suhde omiin vanhempiin ja/tai lapsiin ovat useille ihmisille elämän pisimpiä ja merkittävimpiä ihmissuhteita. Ne voivat olla kipeitä, mutta silti läsnä. Sen takia halusin, että ne näkyvät fantasiakirjankin ihmissuhteiden joukossa.
Tämän todettuani tunnustan heti, että kirjan kolmesta päähenkilöstä yksi on orpo, yksi karkaa kotoa, ja kolmannen suhde äitiinsä on vähintäänkin etäinen ja isä tuntuu olevan aivan eri maailmasta. Mutta perhe on silti siinä, hyvässä ja pahassa, enkä siis halunnut hankkiutua kaikista seikkailua hankaloittavista perheenjäsenistä eroon heti kättelyssä.

#kirjailijamastodon #vanhemmuus