KirjapiiloDear fediverse. Olen viikonlopusta asti päätynyt uudestaan ja uudestaan siihen, että ihmisten narsismi ja halu tulla huvitetuksi tuhoaa taidetta. Tai mikä on taidetta?
Siis kävin Tampereen Taidemuseossa katsomassa Vuoden nuoren taiteilijan Man Yaun näyttelyn. Olin aiemmin nähnyt Yaun töitä yhden huoneen verran, enkä ollut hahmottanut, miten monenlaisista materiaaleista hän teoksia työstää ja kuinka kompleksisia ne ovat. Haurasta ja kovaa, herkkää ja rujoa, rajattua ja rajatonta. Kuvissa pari esimerkkiä, minusta on hyvin mielenkiintoista esim. se, että kullanväristen jalkavalosten kynsissä on naishahmo pervossa sukkapuvussa.
Yaun näyttelyssä oli muutamia ihmisiä. Samaan aikaan alakerrassa oli mediataiteilijan installaatio, johon jonotettiin. Oli ”portaali”, joka näytti näyttelyvieraan kasvot ja sen jälkeen yksilöidyt kasvot omaava digikeho siirtyi osaksi virtuaalista yhteisöä.
Mietin, mikä tässä nyt on taidetta, mikä vain ohjelmoitu koodi. Mitä uutta tässä (digitaalisessa) peilissä on? En yhtään päässyt sisään luvattuun interaktiivisuuteen, saati siihen, että teos ”käsittelee nykyhetken kysymyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja identiteetistä valvontayhteiskunnan aikana”. Katselin hetken aikaa sivusta näyttelykävijöitä. Moni lopetti ihan heti, kun näki, mimmoinen kuvajaisesta tuli. Jonottajat taas eivät millään olisi kestäneet sitä minuutin viivettä, jonka ”portaali” vaati jokaisen uuden ihmisen välillä. (Noh, ehkä nämä havainnot ovat sitten sitä nyky-yhteiskunnan käsittelyä.)
Jos joku on nyt on nähnyt Hanna Haaslahden Kaltaiset ja oivaltanut sen ulottuvuudet, saa tulla selittämään!
Valokuvat Man Yaun teoksista, en merkinnyt teosten nimiä muistiin.
#taide #näyttelyt #kuvataide #vuodennuoritaiteilija
Kulttuuritoimitus
Yökukkuja
Hanna
