”[vanhemmat] antaisivat lasten leikkiä vähän rajumpiakin ulkoleikkejä, eivätkä hyssyttelisi liikaa. .. pettymykset kuuluvat olennaisena osana leikkimiseen, ja että virheiden kautta opitaan. Se on olennaista kaikessa oppimisessa.
– Kun epäonnistut, nouset ylös ja jatkat matkaa. Samalla pettymysten sietokyky kasvaa.”
Ja
”Jos lapsi ei saa leikeissä koetella rajojaan, sillä voi olla myöhemmin elämässä jopa mielenterveyteen liittyviä seurauksia. Uusimpien tutkimusten mukaan sillä voi olla yhteys myös myöhemmin elämässä koettuun ahdistukseen.
– Ei uskalleta mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle sitten aikuisenakaan, kun sitä ei ole turvallisesti leikin, ja erityisesti aktiivisen ulkoleikin kautta harjoiteltu, Kangas sanoo.
Reipas ja vähän jännittäväkin ulkoleikki kannustaa lasta. Jos hän esimerkiksi kaatuu, hän pystyy nousemaan ja lähtee uudestaan leikkimään. Näin rajoja on testattu.”
Käsi ylös kenelle mikään tuosta oli aidosti uutinen. Vai onko tämä tuttua ajattelua vain riittävän vanhoille sukupolville, sellaisille, joissa jotkut loukkasivat itsensä, koska ei ollut pyöräilykypärää ja kiipeiltiin puissa. Plus leikit tapahtuivat ilman vanhempien läsnäoloa 🤔
Mutta miten aktiivinen riskileikkiminen toteutetaan päiväkodeissa ja kouluissa? Siksi varmaan sanottiin, että vanhempien pitäisi antaa lasten leikkiä vauhdikkaammin, rajummin ja vapaammin. Mutta… millä ajalla, kun vanhempien vapaa-aika menee töissä ja sitten omissa padel-harrastuksissa ja muissa. Tai sohvalla.
https://yle.fi/a/74-20221654
#lapset #leikki #liikkuminen #vanhemmuus